Kuvasin vaikuttavasti viimeksimainitun surullisen kohtalon. Kuulijani heltyivät niin, että kun olin päässyt tämän osan loppuun, kuului juhlasalista voimakas itkun hyrske.

Pidin taidepaussin, jonka kestäessä varovasti kuivasin silmiäni, sillä olin itsekin tullut liikutetuksi puheestani. Sitten vilkaisin kelloa ja säikähdin: olin kuluttanut näihin alkuvalmistuksiin kokonaisen tunnin. Koska kuulijakunta oli noin pehmeäksi muokattu, päätin takoa raudan kuumana ollessa.

»Kansalaiset, perä-pohjolaiset!» jatkoin. »Meistä on ruvettu sanomaan, että meillä kohta on peukalo keskellä kämmentä. Meistä enää aniharva mies pystyy itse venettä rakentamaan. Nuo vanhan polven suuret mestarit, »Vene-Aapot», »Juurikka-Tuomaat» ja »Paju-Lassit» ovat kuolleet. He nukkuvat nurmen alla. Tuonen lautturi on kuljettanut heidät veneessään siihen maahan, josta ei enää palata. Missä ovat heidän seuraajansa?

»Yksi ja toinen yrittää, mutta taitoa puuttuu. Vain pahanpäiväisiä raiskioita [Huomaan tässä kohden isosti liioitelleeni, mutta puhetaidon salaisuuksiinhan kuuluu »huipistus» t. s. käyttää tarkoituksellisesti liian voimakkaita värejä.] lojuu jokiemme rannoilla venevalkamissa. Niillä ei uskaltaisi enää isommille vesille lähteä. Vain joku harva tutiseva vanhus pystyisi vielä veneen tekemään, mutta häneltä puuttuu voimia. Eivätkä nuoret välitä asiasta. On aika ryhtyä työhön! Meidän on perustettava venemestarien pyhä ammattikunta, joka valmistaa veneitä ei ainoastaan omaa maakuntaa, vaan myös koko Suomea varten. Perä-Pohjolan kaksilaitainen jokisukkula kunniaan! Tunnettakoon meidät käsialoistamme kautta maan! Sanottakoon Satakunnassa, kajautettakoon Karjalassa: 'Eläköön perä-pohjolainen kaksilaita!'

»Siis:

Kun maatalousseura lähettää ammattimiehen opettamaan jaloa veneentekotaitoa, niin joka mies kouluun! Silloin kajahtakoon laulu:

'Nyt, miehet, kirves kouraan ja venepuita kaatamaan! Ja koko Perä-Pohja kakslaitaisia laittamaan! Niin viemme taidon maineen yl' laajan Suomenmaan ja lailla suuren laineen kohoomme kunniaan!'»

Olin vasiten sepittänyt tämän runonpätkän puheeni loppuun, sillä tiesin omasta kokemuksestani, että runollinen innostus menee päähän kuin häkä. Ja niinpä kävikin.

Kajahtivat mitä valtavimmat suosionosoitukset. Taputettiin käsiä ja poljettiin permantoa. Kävi samanlainen jymy kuin jäänlähdön aikana Isossa Väylässä. Mutta — oli sulanutkin rintojen routa.

Astuin alas kateederista ja esitin, että laulettaisiin »Väinölän lapset».