»Kuka ilkimys on tuollaista lehtiin pannut?»
Rauhoitin häntä. Ei se ollut ilkityötä; se oli totisinta totta. Minut oli nimitetty nimismieheksi. Hei, Santra, oliko sinulla sopivia leningeitä, kun mentiin maaherran luo ensi visiitille?
Santra ei tahtonut ottaa uskoakseen. Nimismieheksi? Sehän oli ihmeiden ihme.
Niin — ja siitä sain kiittää Pegasustani, sillä sehän ratsasti vaikka itse presidentin linnaan. Tiesi vain, vaikka vielä ministerinä pohottaisi Aatami Kuuskoski. Olihan Odo Hillbingerin koulutoveri Eero Yrjö Putikkakin päässyt ministeriksi ja kirkkoherran kertoman mukaan hän oli kouluaikanaan ollut täydellinen Nummisuutarin Esko. Miksi en sitten minä, joka olin tunnetusti etevä ja lahjakas mies. Eero Yrjö Putikka ei tietääkseni ollut esim. kirjoittanut yhtään ainoata runoa. Mitähän kustantajat silloin sanoisivat?
»Jassoo… se on herra kulkulaitosministeri? Ja yhäkö herra ministeri on yhtä uskollinen muusain palvelija…? Tota noin… »Runoryijy»… se on erittäin kaunis nimi… harvinainen… hieno… esteettinen. Kyllähän… me, tota noin… mielellämme, jos vain herra ministeri suvaitsee kirjoittaa…»
Muistan erinomaisesti tuon ilonpäivän jälkeisen aamun. Tuntui niin omituiselta… aivan kuin en olisi ollut oma itseni. Edellisestä illasta oli kulunut niin mahdottoman pitkä aika ja unissani minä olin häärännyt nimismiehenvirassa vallan vimmatusti ja syyttänyt ihmisiä joukkokaupalla. Kun Santra toi minulle aamukahvini, lausuin hymyssä suin:
»Tämä nimismies herää ensimmäistä kertaa.»
Santrakin hymyili.
»Sinä et sitten koskaan muutu, vaikka sinusta tehtäisiin keisari.»
»En», ajattelin. Siinä oli Santra aivan oikeassa.