Asia herätti paikkakunnalla suurta huomiota. Se ei ollut vallan jokapäiväinen tapahtuma. Naapurit kävivät onnittelemassa, mutta minä vastasin naurussa suin:
»Alkua tämä vasta on, rakkaat ystävät.»
»Se aikoo vielä korkeammalle kiivetä!» kirkui Santra. »Hulluksi se on tullut koko ukko!»
Mutta minä ajattelin Parnassoa, runoilijoitten taivasta. Se oli päämääräni.
Meille tuli tavaton kiire myydä mökkimme ja laittautua lähtökuntoon.
Lähtöpäivän aattoillaksi olivat tuttavat laittaneet meille pienet kahvikekkerit. Kirkkoherra Hillbinger piti minulle puheen, Raamatullista kieltä käyttäen hän vertasi minua Daavidiin, josta tuli kuningas. Hän kehoitti minua muistamaan, että valta on edesvastuullinen lahja, jota on taiten käytettävä.
Eikä Odo-papin — sikäli kuin hän on minun kohtaloltani seurannut — ole kertaakaan tarvinnut punastua puolestani. Minä olen käyttänyt valtaa, mutta hillinnyt ruumiilliset voimani tässä niinkuin puulaakin aikuisessa järjestysmiehen virassakin. Sillä vielä nytkin viisikymmentä täytettyäni nostan miehen seinää vasten koska ja missä tahansa. Ja kun kerran olen vetäytyvä vanhuuden ansaittuun lepoon, olen vakuutettu, ettei ruotsalaisilla paremmin kuin suomalaisillakaan tule olemaan mitään mielikarvautta minua kohtaan. Sen todistaa minulle parhaiten viisikymmenvuotispäivänäni saamani lahja, hopeiset kirjoitusneuvot, joihin molemmilla kotimaisilla kielillä on kaiverrettu: »Nimismies Aadam Kuuskoskelle humaanisesta käyttäytymisestä. Kuivalan kauppalan asujamisto.»
Me siis muutimme. Matkasta en rupea kertomaan. Sen vain tunsin, että runouteni kultaiset maat, joilla olin puolivälin viidettäkymmentä vuotta vaellellut, jäivät nyt. Ja kyynel silmänurkassa minä toisen luokan vaunun portailta katselin, kuinka Ristiniemen vaarat häipyivät näköpiirin taa.
Joulukuun ensi päivänä otin viran vastaan. Syyskäräjät olivat tänä vuonna lykkääntyneet tavallista myöhempään. Ne sattuivat heti kuukauden alkuun.
Ruskea, vastaostettu salkku kainalossa ja nimismiehen uuden uutukainen virkapuku päällä minä marssin käräjätalolle. Saavuttuani avaraan eteiseen, joka oli täynnä kansaa, loin majesteetillisen katseen yleisöön ja huomasin, kuinka kaikkien päät paljastuivat.