»Hyvää päivää!» lausuin arvokkaasti. »Minä olen uusi nimismies ja vaikka kohtaammekin täällä, toivon, että voimme veljinä kohdata toisemme.»
Katseeni ylhäisyys ja ääneni lempeä kaiku tuntui tekevän hyvän vaikutuksen, koska väkijoukosta kuului hyväksyvää hyminää. Eräs nuori mies vain virnisteli, mutta minä musersin hänet katseellani siihen paikkaan. Arvelin hänen kuuluvan siihen joukkoon, jolla syytettyjen penkille joutuneena oli hiukan vaikea uskoa »veljeyteen». Enkä erehtynytkään, sillä ensimmäinen, jonka »ruuattoman pöydän» ääressä kohtasin, oli äskeinen virnistelijä.
Käräjät onnistuivat erinomaisesti. Minä, jolla tällä alalla oli jo entuudestaan mitä monipuolisin kokemus Ristiniemen ajoilta, hoidin tehtäväni loistavasti. Syytin ponnella ja peräänantamattomuudella, mutta — milloin vain ilmeni hiukankin lieventäviä asianhaaroja, — olin ensimmäinen alleviivaamaan niitä. Ja niitähän ilmeni joka jutussa. Saavutin heti ensi esiintymiselläni sekä istuvan tuomarin että lautakunnan yksimielisen tunnustuksen.
En mahtanut mitään sille, että parikymmentä henkilöä pääsi viettämään joulua lukkojen taakse. Mutta — jos he vain olivat puoleksikaan panneet merkille, millä inhimillisyydellä minä olin syyttäjänä esiintynyt, he varmaan söivät joulupuuronsa yhtä tyytyväisinä kuin minäkin.
Minulla olisi paljon kertomista tältä ensimmäiseltä vuodelta nimismiehenä ja toimeenpanevan vallan edustajana. Mutta kun mieleni ja harrastukseni ovat aina pyrkineet suuntautumaan runouden purppuraista taivasta kohti, sivuutan virka-asiat ja kerron vain sellaista, mikä tavalla tai toisella on yhteydessä näiden harrastusten kanssa.
Jo ensimmäisenä vuonna tutustuin melkein kaikkiin Kuivalassa asuviin taiteilijoihin. Niitä oli suuri joukko. He olivat hyljänneet pääkaupungin humun ja vetäytyneet maalle taidetta palvelemaan. Vanhoja veteraaneja kuluneissa puvuissa, sellaisia kuin esim. Runoilija Jouko Touko ja Rietin-Kaapo. He olivat näppäilleet lyyraansa Suomenmaassa jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta en huomannut heitä missään suhteessa itseäni, etevämmiksi. Kaipa juuri tästä syystä he heti ensi tutustumiselta liittyivät seuraani, sillä runoilijoilla on herkät vaistot: he haistavat Horatiuksen jo pitkän matkan päästä. Ja vaikka minusta kohtalon pakosta ei ole tullut Horatiusta paremmin kuin Virgiliustakaan, olen heidän seurassaan istuessani tuntenut edustavani näitä klassillisia ukkeleita. Sillä — kun olen toisinaan lukenut heille esim. »Henkivakuutusasiamiehen» tai »Sankarisielun» — ovat he käyneet sanattomiksi hämmästyksestä. Mutta minä, jonka pääkoppa on monessa liemessä keitetty, olen ystävällisesti taputellut heitä olkapäälle ja sanonut: »Ei yhtään hätää, veljet! Runoilkaa te vain rauhassa! Se kun minä vain näin illan kuluksi näytän, minkälaista tauhkaa minun pöytälaatikkoni sisältää.» Johon Touko on useamman kuin yhden kerran huomauttanut: »Mutta, saakuri! Siellähän on ruokaa Suomen kansalle ja sinä säilytät sitä pöytälaatikossasi naulojen ja patruunanhylsyjen parissa. Se on huono skafferi niin delikaattisapuskoille, piru vieköön!»
Reitin-Kaapo on ainoa, joka tavallisesti on ruvennut panemaan vastalauseita, kun käteni ratkaisevana hetkenä on sukeltanut pöytälaatikkoon. »Pois käsi sieltä!» hän on huuaissut minulle kuin vanha tantti lapselle, joka pyrkii sokuripaloja varastamaan. »Minä en halua yhtään runoa. Tämä kuminaviina on paljon parempaa. Nauttikaamme siitä!»
Mutta minä en tavallisesti ole antanut perään, vaan olen itsepintaisen lapsen lailla varastanut sokuripalasen. Silloin on Rietin-Kaapo päätänsä heilutellen kuin pökkäämään valmistautuva pässi ruvennut hokemaan: »Liirum laarum, tiirum taarum», johon Jouko Toukokin toverinsa esimerkin rohkaisemana on yhtynyt: »Litsis lätsis, ritsis rätsis». Mutta minä en ole välittänyt heidän liirumlaarumeistaan enkä litsislätsis-läpsytyksistään, vaan olen lausunut mahtavan »Perä-Pohjolani» yhä kasvavalla paatoksella, kunnes — päästessäni viimeisen värssyn viime säkeisiin: »Tämä maa minun mieltäni miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!» — olen huomannut runoilijaveljien »miehuuspäiden» pamahtaneen rintaa vasten ja syvän kuorsauksen tärisyttävän pientä huonettani. Niin valtavan vaikutuksen on »Perä-Pohjola» tehnyt. Se on nukuttanut nämä Suomen leijonat, joilla muuten on sangen terävät kynnet tassuissaan, jos sille päälle sattuvat. Sellaisina hetkinä olen hiljaa kohonnut pystyyn, hiipinyt Jouko Touon tuolin taa ja, laskien käteni hänen päälaelleen, lausunut murheellisella äänellä:
»Oi Suomen runous kuink' oot sa raukea! Oi taiteen tantere kuink' oot sa aukea: vain siellä täällä torkkuu pari päätä ja kansan sydän täynnä routaa, jäätä. Oi, Herra, herätä!»
Silloin on Jouko Touko äkkiä nostanut pörröisen päänsä pystyyn ja päästänyt pitkän »kukko kiekuu»-huudon, johon Rietin-Kaapo on tavallisesti yhtynyt kot-kot-kot-kaakatuksellaan. Se on ollut heidän mielestään vitsiä, mutta minusta on näissä veljieni »lauluissa» joka kerta kajahtanut ilmoille Suomen kuolevan runouden viimeinen hätähuuto ja minä olen painanut kädet kasvoilleni ja itkenyt.