Niin — voinpa siis kerskata tuntevani Suomen suurimmat runoilijat ja kirjailijat, maalareista ja kuvanveistäjistä puhumattakaan. Yksi viimeksimainituista, Paavo Kottu, on hakannut pääni marmoriin. Se kaunistaa kirjahyllyni päällystää. Mutta minun ei pitänyt kertoa siitä. Minun piti puhua taiteilijaveljistäni. Kirjailijoista olen eniten seurustellut novellisti Kalle Nousun kanssa, joka on sangen hiljainen herra. Istuu puolipäivää puhumatta sanaakaan, mutta on sitä kiitollisempi kuulija, koska hänellä ei Jouko Touon ja Rietin-Kaapon lailla ole taipumusta vastalauseisiin. Taikka — hän on vastalausetta koko mies — omaa kirjallista suuntaansa vastaan. Sillä on melkein mahdotonta uskoa, että tämä ujo mies on voinut kirjoittaa sellaisen väkevän kirjan kuin »Kuu, kuhilas ja kirjava vasikka». Se on suomalainen Dekameron ja minä olen lukenut sen ainakin kahteenkymmeneen kertaan, vieläpä lainannut sen kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjällekin, vaikka en yleensä harrastakaan kirjojen lainaamista.
Kirjailija Kalle Nousun kanssa olemme mitä parhaita ystäviä. Hän on m.m. lukenut »Runoryijyni» ja antanut siitä hyvän arvostelun. Hän on sanonut: »Jos minulla olisi ollut kaikki nuo aiheet, olisin aikoja elänyt koroillani.» Minä uskon sen. Mutta nyt kun ne on minulla, en ole saanut edes teostani julkisuuteen. Sellaista on elämä.
Yleensä olen elänyt sovussa runoilijaveljieni kanssa. Ainoastaan kirjailija Saarles Suokuovin kanssa ovat välit pyrkineet rikkoutumaan. Mainittu herrasmies on tavattoman lahjakas, mutta niin oikullinen, että toisinaan suuttuu puolesta sanastakin ja kirjoittaa kymmenen arkin pituisia haukkumakirjeitä. Minä olen kuitenkin siksi jalomielinen, etten tuosta loukkaannu. Pistän kirjeen arkistooni ajatellen, että tulevatpahan kerran tarvituiksi, — jolleivät ennemmin, niin ainakin tämän merkillisen kirjailijan kuoleman jälkeen, jolloin hänen runoilijakuvansa Suomen kansalle esitetään.
Tätä kirjailijaa kohtaan tunnen kaikesta välillämme sattuneesta kahnauksesta huolimatta mitä suurinta mielenkiintoa, sillä olen huomannut hänet henkiseksi sukulaisekseni: häntä samoinkuin minuakaan ei oma aika ole ymmärtänyt, vaan molemmat olemme saaneet mitä suurimmassa määrin väärinkäsitystä ja kateutta osaksemme.
Mutta — mitäpäs siitä. Luulen, että ystäväni Saarles Suokuovi yhtyy seuraaviin säkeisiin, jotka löytyvät runossani »Runoilijan palkka»:
Kun alkuaineet avaruuden kuumuuttansa hohtaa ja raukeaapi mailma tulikaaokseen, kun leimauksessa salaman, — haa! — länsi idän kohtaa ja taivas kiertyy kuni kirja rullalleen, kas silloin saavat runoilijat väärin ymmärretyt. ah, lopullisen runoilijaeläkkeen: he ylimmäisnä istuvat, nuo silloin lepytetyt, käy enkellaumat etehensä polvilleen.»
XIII.
MINÄ RUPEAN FILMINÄYTTELIJÄKSI JA LASKEN HÄRJÄNKURKUN YHDELLÄ TUKILLA.
»Se ihme, joka viimeks tuli ilmi ja keksinnöiden pitkän mitan täytti, mi vanhan suunnan näyttelijöille näytti, ah, pitkän nenän! — Se oli filmi.»
Näin alkaa runoni »Viimeinen ihme», jonka kirjoitin kohisevan koskilla muutamana heinäkuun iltana koskenlaskunäytösten jälkeen.