»Mutta — ne on vanha ja kokenut koskenlaskija valmistanut», huomautti herra Muru. »Kyllä hän ymmärtää asian.»
Vastasin, ettei mainittu herra ymmärtänyt kerrassaan mitään, olkoonpa sitten vaikka kymmenesti koskenlaskija ammatiltaan. Ei muuta kuin uudet lautat, jos mieli minun olla yrityksessä mukana.
Monien tuumailujen jälkeen suostui johtaja viimein. Minä rupesin kaatamaan puita yhtiön laskuun. Näytin herroille alusta pitäen, miten lautta oli rakennettava, — näytin yksityiskohtia myöten. He levittelivät käsiään ja ihmettelivät.
»Ei meillä ole ollut aavistustakaan lautan kokoonpanosta, ennenkuin nyt vasta», huudahti rouva Korvanen, seurueen etevin naisnäyttelijä. »Tuohonhan uskaltaa ottaa ompelukoneensakin mukaan.»
Neuvoin rouvaa kuitenkin jättämään sen kotiin. Huomautin, ettei meillä nyt ollut aikaa neulomiseen.
Pidinkö todellakin koskia niin vaarallisina?
Joo — vaikka eivät ne sentään Perä-Pohjolan koskille vertoja vetäneet yksikään. Mutta sittenkin oli paras olla varovainen.
Lauttojen lyömiseen meni kokonainen viikko. Sillä välin tappoi herrasväki aikaa, miten parhaiten taisi. Joukossamme oli pianisti, joka illoin töiden päätyttyä rimputteli klaveeria ja me pistimme tanssiksi kortteeritalon avarassa salissa.
Minusta oli vähitellen tullut seurueen keskipiste. Taiteilijan herkällä vaistolla nuo helsinkiläiset hempukat tajusivat, mikä minä olin miehiäni. Tein uudelleen saman kokemuksen kuin niin monessa paikkaa ennenkin, etteivät naiset voineet minua vastustaa. He suorastaan hurmaantuivat minuun.
»Te olette runoilija, herra Kuuskoski», lausui minulle eräänä päivänä rouva Korvanen, kun olin hänelle kertonut koskenlaskuista Pohjolassa. »Te saatte kuvauksissanne ihan vaahdon pärskymään! Hui, minusta tuntuu, kuin olisin jo yltä päältä märkä!»