»No… jos hän hukkuu, niin kyllä minä nain sitten teidät», ilvehdin minä.
»Hyi teitä, kuinka olette jumalaton!»
Rouva Korvasen kyynelisissä silmissä väikehti veitikka.
Kun olimme paikoillamme, komensin löysäämään sinkkiköydet irti. Käskyä toteltiin ja tuossa tuokiossa ryösti väkevä virta meidät mukaansa. Toinen lautta irrotettiin heti jälkeen ja yks' kaks' huristimme hyvää vauhtia ensimmäisiä kuohuja kohti.
Hei, kuinka rintani aaltoili! Tunsin olevani omassa elementissäni. Kosken pauhu ja vaahtopääharjat ympäröivät minut joka puolelta. Nyt sain taas näyttää, mihin pystyin. Minä leikkautin lauttani ensimmäisen putouksen suuta kohti ja kajahutin laulun:
»Hei, poiat, tukkilaiset, nyt joukoin puoetetaan nuo kurkut kuohuvaiset lautalla oistonaanl Niin on, kuin Hiiden kyyti tää lasku loistokas! 'Hei, roiskis, aalto! Syyti! Vai kastat, peijakas!'»
Aivan kuin edeltäpäin tietäen, että tässä kohdassa piti perämiehen saada ryöppy niskaansa, löi mahtava laine minua vasten naamaa, niin että sain hyvän aikaa töpehtiä, ennenkuin pystyin jatkamaan:
»Hei, poiat tukkilaiset, kas, kuinka koski soi! Ja kuolon keijukaiset tuoll' alhaall' ailakoi: Senvuoksi röhki lyönti vasempaan, oikeaan! On muuten Surman syönti ja kulku kuolemaan!»
Hei vaan! Täällä ärjyvien vaahtopäiden keskellä kukki taas »Runoryijyni», sillä tuo palanen kuului tukkilaislauluihini. Tällaisessa ympäristössä ne olisi arvosteltava eikä konttoripulpetin ääressä. Täällä, missä kuolema vaani vesikiven takana, oli oikea paikka niiden voiman ja väkevyyden punnitsemiseen. Mutta mistäs kustantajat tiesivät, millaista oli koskenlasku. Näyttelijä Korvanen sen näytti tietävän, koska seisoi valjuna etumelassa ja puri kalpeita huuliaan yhteen.
»Hyvin menee!» huusin hänelle läpi kuohujen. »Pitäkää vain tuota kalliota kohti. Sen vasemmalta puolelta hursallamme alas putoukseen.»