Mutta lasku kävi paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ennenkuin oikein osasin tajutakaan, olin jo kosken alla ja Härjänkurkku pauhasi takanani. Vain kerran vajosin vyötäröitä myöten, silloinkuin tukki suuren aallon puhkaistuaan hursalsi kosken alle. Luisuin suvantoon kuin vedenalaisella hevosella ratsastaen ja hämmensin rannalle hien virtoina valuessa.
Jos ensi kerralla olivat suosionosoitukset olleet valtavat, niin nyt ne vasta huippuunsa kohosivat. Tuskin olin päässyt kuivalle ja heittänyt keksin maalle, kun kymmenet käsivarret tarttuivat minuun ja rupesivat heittämään ilmaan, huutaen: »Eläköön Suomen ensimmäinen tukkipoika! Eläköön Aadam Kuuskoski!» Sen jälkeen minut kukitettiin.
Tuskin on Hannes Kolehmainen olympialaisvoiton jälkeen tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin minä tuona suurenmoisena hetkenä.
Juhlasaatossa kannettiin minut majapaikkaamme. Haltioitunut väkijoukko seurasi mukana, huutaen ja hoilaten. Minun piti pari kertaa — ennenkuin pääsin vaatteita muuttamaan — käydä portailla näyttämässä itseäni ja kumartamassa. Se oli näytäntö se! Mitä ovat kuihtuvat laakerit sen haltioituneen jumaloinnin rinnalla, jota Kohisevan kansa minulle silloin osoitti. Sinä päivänä oli kansa koskensa arvoinen: sekin kohisi ja kiehui ympärilläni kuin kosken vaahto.
Mutta ennen kaikkea olivat toverini iloisia. He tahtoivat ihan syödä minut, seurueen naisjäsenet olletikin. Jokainen heistä tarjoutui auttamaan minua. Yksi veti saappaat jaloistani, toinen väänsi sukkiani, kolmas koppoi vettä valuvat housuni ja juoksutti ne aidan seipääseen kuivamaan. Minä tepastelin seurueen keskellä paljain säärin ja tiedustin nauraen, sallisivatko uskon sisaret minun kiskaista paidankin pois, sillä minun päälläni ei ollut kuivaa lankaa. Mutta silloin he rupesivat protesteeraamaan ja pakenivat kirkuen ja nauraen huoneesta ulos.
Koskenlaskut oli siis filmattu. Me vietimme iltaa juhlallisesti. Taisimmepa maistaa hiukan »miestä väkevämpääkin». Itse rouva Korvanen ojensi minulle lasin ja virkkoi:
»Te ette nyt ole nimismies, te olette runoilija ja tämä malja pitää teidän nyt tyhjentää.»
Mikäpäs siinä auttoi. Minä kilistin läsnäolijoiden kanssa ja esitin lähempää tuttavuutta, johon he kaikki ilomielin suostuivat.
Se oli herttainen ilta, taiteen ja runouden merkeissä vietetty. Sanoin »runouden», sillä siitä puolesta pidin minä erikoisen huolen. Lausuin nimittäin »Runoryijyäni» illan kuluksi ja kerroin lyhyesti, minkä kohtalon se oli kustantajien puolelta saanut. Näyttelijä Korvanen uhkasi ensi näkemässä tappaa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajan, sillä hänen mielestään minulle oli tehty sellainen vääryys, että se huusi kostoa hamaan taivaaseen asti.
Niin vaikuttaa tosi runous, kun se kohtaa vastaanottavan ja herkän sydämen.