Mutta — se olikin viimeinen ilta, jolloin »Koskenlaskijan kosinta» kokosi meidät sovinnossa ympärilleen. Myöhemmin alkoi riita, niinkuin aina suurten tapausten jälkeen.
Minä kirjoitin »Kuivalan Sanomiin» kuvauksia filmausmatkaltamme. Kerroin totuuden mukaan, niinkuin asiat olivat tapahtuneet. Tosin vedin kuvausteni ylle hienon huumorin vernissan. Mutta siitäkös myrsky nousi.
Minulta tahdottiin riistää kaikki kunnia yrityksen onnistumisesta. Toverini, joista veljenkättä lyöden olin eronnut, saivat vielä paikkakuntalaisetkin puolelleen. Minä olin muka välttänyt vaarallisempia paikkoja.(!) Toipa eräs kirjoittaja esiin sellaisenkin hämmästyttävän väitteen, että pianisti Kaiho olisi yhtä hyvin pystynyt ohjaamaan lauttaa kuin minäkin.(!) Herra Jumala! Olisin totisesti halunnut nähdä tuon humalasalon seisovan perämelassa! Takaan, että tämän matkan jälkeen olisivat pianiinot hänen osaltaan saaneet jäädä rauhaan — ikuisiksi ajoiksi. Sillä kalojen ruokaa hänestä olisi tullut — se on varma.
En halua ruveta kertomaan kaikkea, mitä tuosta asiasta kirjoitettiin. Harvoin on painomustetta niin paljon turhaan haaskattu, kuin mitä vastustajien! artikkeleihin on kulunut. Minä vastasin lyhyesti ja arvokkaasti, ehkä hiukan »voiman oikealta puolelta», koskapa viimeisen vastineeni jälkeen tuli syvä hiljaisuus kuin merellä myrskyn jälkeen. Kai vastustajani lopultakin häpesivät, koska olen sen jälkeen saanut rauhassa elää.
Mutta tuo polemiikki ei yhtään vahingoittanut minua. Päinvastoin. Tieto uljaasta koskenlaskustani oli ehtinyt kiertää kaikki valtakunnan lehdet ja moni niistä ryhtyi minua puolustamaan, nähdessään, kuinka minut aiottiin »tappaa». Minusta tuli yhtäkkiä kuuluisa mies.
Olin jälleen runoillut itseni läpi!
Mitä minun sanomalehtikirjoituksiini tulee, on ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä kertonut, että hänelle ne hänen kaukaisessa erämaanpitäjässään tuottivat mitä suurinta nautintoa niin sisällyksen kuin tyylinkin puolesta. Hän oli varta vasten tilannut »Kuivalan Sanomat», saadakseen seurata mainetöitäni. Hän oli näet kuullut minusta paljon kerrottavan, vaikka ei ollutkaan vielä silloin mieskohtainen tuttavani. Ja omasta puolestani minä annan suuren arvon tälle tunnustukselle, sillä kirkkoherra Tiennäyttäjä on jonkun verran kirjallisiin asioihin perehtynyt mies. Hän on nim. julkaissut pari runokokoelmaa nimeltä »Kukon laulu» ja »Aatamin omena», joissa hän esittää hiukan omituisia uskonnollisia mielipiteitään.
Mutta — oli miten oli, minä olin jälleen saanut kokea, että maailma vihaa soihdunkantajia. Niitä, jotka se myöhemmin on julistanut merkkimiehikseen, se on kiduttanut ja vainonnut heidän eläessään. Minun tarvitsee vai viitata historiaan. Kolumbus löysi Amerikan, mutta toinen mies, turhanpäiväinen turisti, antoi sille nimensä. Minun koskenlaskuni oli tavallaan Amerikan löytö sekin: se avasi ainakin filmiyhtiö »Ihanteelle» tien rikkauteen. Mutta minä olen jäänyt tästä rikkaudesta osattomaksi. Mainittu yhtiö on näytellyt »Koskenlaskijan kosintaa» ympäri valtakunnan, myynyt filmin Pohjanlahden toiselle puolenkin ja niittänyt sieltä kruunuja ja kunniaa. Mutta minä, joka tein yrityksen mahdolliseksi, saan kitua puutteessa uuden Kolumbuksen tavoin. Olen kuitenkin iloinen, että olen tämän kautta tullut mahdolliseksi saamaan nimeni sivistyshistorian lehdille. Sillä olen varma, että kun kerran kirjoitetaan filmitaiteen historia, minun nimeni mainitaan siinä Chaplinin ja Valentinen nimien rinnalla. Ja se lohduttaa minua.
Ken ompi runoniekka? Sekö vain, jot' oma koulukunta kilvan kiittää, ja jonka eessä tietä aukiniittää kuuluttajitten joukko kopeain?
Ken ompi kuningas? Se vainko vain,
jok' kultavaljakolla maata ajaa
ja ritarlinnoissa vain pitää majaa
keralla valtaherrain korskeain?