Ja sellaista on tämän omituisen papin »runous» kauttaaltaan. Täynnä ajatuksia, joiden perille toisinaan on mahdoton päästä, joita ei yksinkertaisesti ymmärrä. Olen joskus kysynyt häneltä itseltäänkin, mitä hän esim. tuolla edellämainitulla värsyllä oikein tarkoittaa. Hän on silloin pudistanut suurta pörröistä päätään ja sanonut: »En mie tiiä… se on vain sellainen piirto…»
Tällaisia »piirtoja» ovat hänen molemmat runokokoelmansa täynnä. »Mie runoilen leppuuttaaksen ajatuksian, tai paremmin: 'Mie viheltelen ajatusten puutteessa', niinkuin Pyyron sannoo». Merkillisiä runoja!
Mutta — palatakseni pääasiaan — kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä ei ymmärrä minua senvuoksi, että hän olisi runoilija, vaan että hänellä muuten on sellainen merkillinen kyky »ryömiä koijuun» — niinkuin hän sen itse tulkitsee. Ja tänä koijuna on kerran sattunut olemaan minun paljonkärsinyt sydämeni.
En silti tahdo sanoa, että hän osaisi erikoisesti lohduttaa, en — (minä haluaisin kerran olla läsnä, kun hän keskustelee sairaan kanssa) — vaan hän asettuu mukavasti »maata» niinkuin koira koppiinsa ja hänen olemuksestaan saattaa silloin lukea: »Mie oun nyt tässä». Se on jonkinlaista henkisen mukavuuden rakkautta.
»Sinun syämmes, Aatami, on kuin koirankoppi», sanoi hän minulle kerran. »Sinne soppii parahiks tällainen karvaturri kuin mie. Annapas nyt hetken vartioin sinun pihasi turvallisuutta.»
Tällaisilla sanoilla hän houkuttelee minut kertomaan elämästäni. Hän kuuntelee silmät puoliummessa, nojaten mukavasti tuolin selustaan. Ja jokainen, joka vähänkin on kokenut, kuinka hyvältä tuntuu avata sydämensä jollekin ihmiselle, ymmärtää, minkä helpoituksen tuollainen kertominen minulle tuottaa.
Mutta — ennenkuin rupean laajemmin esittelemään ystävääni, tahdon kertoa tutustumisestamme. Minä olin jo Perä-Pohjolassa kuullut hänestä. Ja se, mitä olin kuullut, oli melko omituista. Sanottiin hänen kuluttavan aikaansa makaamalla. Kirkosta tultuaan hän lyö maata, nukkuu päivälliseen saakka, nousee sitten syömään ja syö tavattomasti, jonka jälkeen hän heittäytyy jälleen pitkäkseen ja herää siihen, että palvelijatar tuo hänelle iltapäiväkahvin. Sen juotuaan hän ottaa vielä pikku unet, nousee sitten julmasti haukotellen ja lähtee kylälle pitämään raamatunselitystä. Ihmiset kokoontuvat uteliaisuudesta kuulemaan, mitä tällä palloa muistuttavalla pappismiehellä on sanottavana. Ja jotakin hänellä joka kerta on. Kerran hän oli saarnannut jäniksen langoista eikä kuulijakunta ollut käsittänyt hölynpölyä. »Mitä sinä, Teofilus, silläkin tarkoitat?» kysyin häneltä kerran. »No… se oi sellainen piirto…» Ja hän teki kädellään velton liikkeen kuin näyttääkseen, mitä hän oli tarkoittanut. »Mie saarnaan leppuuttaaksen ajatuksian tahi paremmin, niinkuin Pyyron sannoo…» Siis saarnat samallaisia kuin runotkin! (Millä ihmeen ajalla hän sitten ajattelee, kun hän väliajat nukkuu?) Minä luulen sittenkin, että tuo hänen alituinen vetoamisensa Byroniin tarjoaa minulle tässä tapauksessa sen kriterion, joka selittää asian: ystäväni Teofilus ei ajattele mitään. (Mutta — kuinka hän sitten kykenee ymmärtämään minua? Ei — minä huomaan, etten pysty tätä ongelmaa ratkaisemaan.)
No niin. Minun kotiseurakuntani naapurissa tuli joku vuosi sitten kirkkoherranvirka auki. Satuin olemaan sielläpäin käräjillä ja silloin kääntyivät pitäjän miehet puoleen pyynnöllä, että kirjoittaisin kirkkoherra Tiennäyttäjälle ja anoisin häntä heidän puolestaan neljänneksi vaalisaarnaajaksi. (Hänen nimensä on oikeastaan Teofilus Takkunen, vaikka minä olen ristinyt hänet »Tiennäyttäjäksi».) Tämä pyyntö ei suinkaan johtunut siitä, että kirkkoherra Tiennäyttäjä olisi ollut erikoisemmin suosittu, ei — vaan siitä, että seurakuntaan oli sattunut hakemaan vähemmän tunnettuja miehiä. Teofiluksesta ei tietty muuta kuin että hän nukkuu ja se ei pitäjäläisten mielestä ollut kovinkaan suuri paha. Eipähän niin ollen pistänyt nokkaansa joka paikkaan. Minä siis kirjoitin hänelle seurakuntalasten puolesta ja esitin asian parhaimman mukaan.
»Se sinun kirjees oi oikea runollisuuven purkaus». sanoi hän minulle kerran, puheen johtuessa näihin vanhoihin muistoihin. »Sen hornastako sie sieppasit ne alapasteripylväät?» jatkoi hän haukotellen.
Minä olin kirjoittanut lennokkaasti. Edellytin nim., että kirjoitin kirjailijamiehelle, joka ymmärtäisi Olin kiittänyt tuon pohjoisen pitäjän seutujen kauneutta ja siteerannut »Perä-Pohjolaani», jossa vertaan m.m. kuusia alabasteripylväisiin. Mutta jälkeenpäin olen huomannut kirjoittaneeni melko proosalliselle herralle, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.