Tämä ensimmäinen tutustumisemme tapahtui siis kirjeen välityksellä. Ystäväni Teofilus vastasi, ettei hän viitsinyt hakea, koska oli juuri muuttanut seurakuntaansa. (Tämä on muuten hänen lempisanojaan — »viitsi, viitsinyt».)
Seuraavan kerran tapasimme Kuivalassa. Oli käynyt niin omituisesti, että Teofilus Tiennäyttäjä pääsi papiksi samaan seurakuntaan, jossa minä palvelin nimismiehenä.
En tänäkään päivänä ymmärrä, millä ihmeen tempulla hän sai äänet tänne. Hänen vaalisaarnansa oli täynnä »piirtoja», mutta harva taisi käsittää, mitä hän tarkoitti. Siksi epäselvää oli saarna alusta loppuun saakka. Mutta hän pääsi kuin pääsikin, — luultavasti sen vuoksi, koska oli niin kaukaa. (Sivumennen sanoen, agiteerasin minä hänen hyväkseen innokkaasti, vaikka en agitatsiooniani osannutkaan perustella muulla syyllä, kuin että hän oli »siivo ja hiljainen mies». Hänen runsaasta unen lahjastaan en luonnollisesti uskaltanut hiiskua mitään.)
Teofilus Tiennäyttäjä pääsi siis Kuivalaan ja me jouduimme paljon tekemisiin toistemme kanssa. Ja minun täytyy sanoa: ensi päivästä alkaen olemme eläneet ystävinä, niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin.
Tällä paikkakunnalla ei muuten ole helppo löytää ystäviä. Onhan täällä virkamiehiä paljonkin, mutta sellaista, jonka kanssa voisi keskustella runoudesta ja taiteesta, sangen vähän — lukuunottamatta täällä asuvaa taiteilijakoloniaa. Mutta sen jäseniähän ei tapaa joka päivä, sillä he asuvat hajallaan. Jota vastoin ystäväni Teofilus, asuen aivan naapurissa, pistäytyi luonani harva se päivä. (Tässäkin muuten omituinen seikka. Minä en itse käy koskaan missään, en lähimmässä naapurissakaan. Mutta minun luonani käy taas vieraita paljon. Mistähän tämä johtuu?)
No niin — Kuivalan virkakunnasta en ollut suuria hyötynyt. Asemapäällikkö Anders Klerck oli kyllä paljon lukenut mies, mutta ei tuntenut harrastusta muuta kuin filosofiaa kohtaan. Uskonnolliselta vakaumukseltaan hän oli ateisti — tahi jokseenkin lähellä tuota kantaa. Mutta — vaikka hän olikin oppinut herra, ei hän pystynyt väittelemään kanssani. Sillä teologian alalla hän on kuin merimies maalla: hän hoipertelee ja hänet on siis helppo kaataa. Monta kertaa olemme iskeneet yhteen tämän herran kanssa jumaluusopillisista kysymyksistä, mutta joka kerta olen minä jättänyt hänet sangen pahasti rusikoituna taistelutantereelle.
Muut rautatien herrat ovat hiljaisia miehiä, joiden kanssa ei juuri voi paljon keskustella. Heille tuntui riittävän vain virka ja sen hoito. Mutta tässä minä erehdyn, kuten etempänä saamme nähdä.
Kuten sanottu — ei ystäväni Teofilus isosti ymmärrä taidetta, mutta kuitenkin sen verran, että hän osaa vaieten paljastaa päänsä suuren runouden edessä. Sen olen havainnut lukemattomia kertoja lukiessani hänelle »Runoryijyäni». Sellaisina hetkinä hän ei ole puhunut »piirroistaan», vaan on kuunnellut hartaana, ja minä olen voinut lukea hänen kasvoistaan, kuinka hänen henkensä on vaellellut siinä mahtavassa tuomiokirkossa, jonka holvikaaria runouden titaanit kannattavat.
Joskus tuollaisten lukuhetkien jälkeen on hän innostunut — varsinkin jos olemme ottaneet pienen napauksen — ja ruvennut lausumaan »Jerusalemiaan». (Sen hän muuten aina tekee vissillä asteella ollessaan.)
»Mikä liikkeelle noin pani kaupungin,
pyhän, mahtavan Jerusalemin?»