Silloin hän on tavallisesti naputellut pörröistä päätään, aivan kuin sijaitsisi hänen Jerusaleminsa siellä.
Ja toisinaan, kun hän on oikein innostunut, on hän saattanut hypähtää tuoliltaan ja huudahtaa:
»Peijakas! Oun se minnäi runoilija!»
Se on ollut minulle merkki, ettei Teofilukselle sinä iltana pitänyt antaa tippaakaan enää.
Mutta silloin on jymy noussut kattoon, kun minä olen ottanut esille okarinoni ja ruvennut soittamaan. Teofilus Tiennäyttäjä on nim. hyvin musikaalinen. Häneen menee musiikki kuin häkä. Jos olen soittanut surullista, on hän itkenyt, jos taas olen pyöräyttänyt ilon puolelle, on hän nauranut ja tanssinut. Silloin ei häntä ole yhtään haitannut hänen tavaton lihavuutensa. Olen toisinaan nähnyt hänen tanssivan kyyneleet silmissä, kun »Voi äiti parasta» kiepahutin »Eklöfin Aukustiksi». Minunkin on silloin täytynyt nauraa hänen hölkälleen, kun hän on pomppinut tuolin kanssa juuri kuin kumipallo. Hiki virtasi hänen pyöreiltä kasvoiltaan, jotka olivat vääntyneet suloisen tuskalliseen irvistykseen. Hänen naamansa muistutti sellaisina hetkinä kuuta, joka kyynel silmänurkassa nauraa.
»Helekkari, kun on lystiä taas!» on hän sellaisen rytäkän perästä huudahtanut. (Tämä hurskas pappismies napsauttaa joskus pienen voimasanan). »Kyllä sie, Aatami, out suurenmoinen mies! Sie soitat kuin Orfeus! Koulussa mie ajattelin, että mikkään instrumentti tuolla muinaisajan sankarilla oli, kun hän soittosa avulla houkuttel Eurytiiken Manalasta. Mutta nyt mie ymmärrän:… sen on täytynnä olla okarino. Sen avulla nousee immeinen vaikka liejusta».
Hohhoijaa! Monta hauskaa hetkeä olemme Teofilus-veljen kanssa viettäneet. Meidän rouvamme ovat meitä toruneet ja sanoneet epänormaaleiksi. Mutta siihen on Teofilus-ystäväni huomauttanut:
»Emmehän myö normaaleita oukkaan. Sikspä myö ollaanni runoilijoita.»
»Kuinka sinusta, Teofilus, on tullut pappi?» kysäisin häneltä kerran.
»Sinä olisit parhaiten sopinut kellarimestariksi.»
Hän teki kädellään liikkeen kuin näyttääkseen, että tällä kertaa olin minä tehnyt »piirron», ja lausahti: