»Niinhän mie ounkin. Minusta tuntuu toisinaan, että oun istunna ongella Metusalem-äijän kanssa. Ja minua on harmittanna, kun se ei jaksa soutaa.»
En saanut hänestä oikein tolkkua sillä kertaa. Ystävälläni oli tapana toisinaan heittäytyä. Tämä oli varmaankin taas yksi noita heittäytymishetkiä.
Sellainen hän oli tämä ystäväni, tämä omituinen, laiska pappismies.
Mutta kaikesta huolimatta minä pidin hänestä paljon ja pidän vieläkin.
Hän on nim. muuttanut paikkakunnalta pois. Hän kyllästyi Kuivalaan ja varsinkin sen ruotsinkielisiin asukkaisiin, kun nämä moittivat häntä siitä, ettei hän osannut lausua pehmeää p:tä eikä t:tä. Mutta pääsyynä oli se, ettei hän saanut tarpeekseen nukkua. Senhän ainakin minulle lähtiessään tunnusti. Nyt hän makoilee kaukana Kainuun puolessa. Kuulin äskettäin kaupungissa käydessäni, että hän viimeistelee uutta runokokoelmaansa nimeltä »Tuutulauluja». Tällä kertaa uskon hänen osuneen oikeaan, sillä hän jos kukaan tuntee unen suloisen lahjan.
XV.
MINÄ TÄYTÄN VIISIKYMMENTÄ VUOTTA JA JOUDUN SUURENMOISTEN KUNNIANOSOITUSTEN ESINEEKSI.
Kuivalassa oli kulunut jo viisi vuotta. Läheni minun viideskymmenes syntymäpäiväni.
Olin kuullut kylällä, että minua aiottaisiin juhlia. Sen johdosta rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä: lähteäkö matkalle siksi päiväksi vai jäädäkö kotiin. Santra kehoitti jäämään.
Niistä hymyilevistä, puolittain salaperäisistä katseista, joita edellisinä päivinä olin saanut osakseni, arvasin, että jotakin erinomaista oli tulossa.
Valkeni syyskuun 13. päivä, vaikeni kauniina ja kirkkaana. Omenapuut olivat hedelmiä täynnä. Niiden punaiset kyljet paistoivat ikkunaani. »Kypsiä», ajattelin minä ja tunsin mieleni haikeaksi.