Nyt ne ovat tuossa pöydälläni järjestyksessä kaikki, »Runoryijy» päällimmäisenä. Minä olen kimpunnut ne yhteen kasaan ja kirjoittanut päälle »Runoilija Aatami Kuuskosken kirjallinen testamentti». Minä aion kantaa ne ullakolle. Siellä on vanha isävainajan aikuinen matka-arkku. Se tulee toistaiseksi olemaan niiden asuntona. Vielä syntymätön sukupolvi löytää ne kerran sieltä ja tekee minulle sen oikeuden, jota nykyjään elävältä olen turhaan odottanut.
Sillä: kerjätä minun ei sovi! Tunnen olevani suvereeni hengen valtakunnassa ja suvereeneilla on omat traditsiooniin perustuvat tapansa.
Minä menen hautaan nimismies Aadam Kuczkowskina — sillä olen nyt ottanut käytäntöön esi-isieni nimen — mutta jokin tuleva kevät, jolloin
»taas lähtevät järvistä talviset jäät ja kiesikin maasta jo sulaa»,
herättää minut eloon runoilija Aatami Kuuskoskena. Sillä niin paljon tunnustan olevani kansalliselle liikkeelle tässä maassa velkaa, että tuon verran kansallistutan nimeäni runoilijana. Sen ovat kyllä kustantajat havainneet, sillä jokaisessa käsikirjoituksessa olen käyttänyt viimeksimainittua nimeä, jota suurimman osan elämääni olen myös yksityishenkilönä kantanut.
Olen nyt suorittanut viimeisen kirjallisen työni: olen kirjoittanut elämäkertani. Tunnen sen tehtyäni itseni melkein tyytyväiseksi, sillä saahan Suomen kansa nyt tietää, millainen on ollut runoilija Aatami Kuuskosken elämä. Olen käsitellyt vain käänteentekeviä tapauksia elämäni varrelta ja kuvannut etupäässä runoilijakutsumustani. Sillä jokaiseen työhön, jonka Elämä on käteeni antanut, olen suhtautunut runoilijana. Siinä on elämäni erikoisuus. Luulen siis — lukuisista syrjähypyistä huolimatta — lukijalle osoittaneeni omaavani jalon keskityksen taidon.
Sillä — vaikka nyt olen lakannut kirjoittamasta, katson runoilijatyöni sittenkin elämäni päätehtäväksi. Nimismiehenvirka kuuluu kuolevaisille: — sen vuoksi ei jälkimaailma tule minua muistamaan. Runoilijan työ kuuluu kuolemattomille t.s. hän itse kuolee, mutta hänen työnsä elää. Tässä lujassa uskossa lasken kynän kädestäni.
Ja mitä sanoisin lopuksi?
Olen kärsinyt, olen taistellut, olen iskuja saanut ja itkenyt. Mutta siitä huolimatta
kannan ma pystyssä hopeisen pään ja otsani kirkkaana näytän. Ajast' aikojen taakse, ah, yksin mä nään, tulevaisten ma toivehet täytän!