Minä olin julkaissut siinä kolme runoa, yhden suorasanaisen kertomuksen ja pienen yksinäytöksisen näytelmän. Arvostelija kiitti kertomustani, moitiskeli runojani ja oli näytelmäkappaleesta sitä mieltä, että siinä olisi aihetta pitempään draamaan, mutta että se nyt vielä oli luonnosasteella. Sellaiseksi sen itsekin olin arvioinnut, mutta kun toverini olivat sen hyväksyneet, olin antanut sen mennä.
»Lasinpuhaltajat» oli joulun kysytyimpiä kirjoja. Sitä myytiin kokonaista kolme painosta ja me paikkasimme kintaamme koko hyvin. Arvostelu lausui toivomuksenaan, että albumi vastakin julkaistaisiin. Toverini tekivät asiasta päätöksen. Mutta — kumma kyllä — minua he eivät ole sen koommin mukaansa pyytäneet enkä minä ole viitsinyt tunkeutua. He toimittavat sitä nyt kolmisin ja ansaitsevat sievät rahat joka jouluksi.
Mutta — en tahdo olla kateellinen. Olen liian paljon nähnyt maailmaa ja kokenut elämää voidakseni olla matalamielinen.
Sen perästä en ole enää yrittänyt. Olen antautunut lopullisesti. Rietin-Kaapo oli ilmeisesti ampunut yli maalin sanoessaan, ettei minua tultaisi oksalta pudottamaan. Se on tapahtunut — ainakin mitä runojen kirjoittamiseen tulee.
Lapsia ei Jumala ole meille suonut. Poika, josta piti tulla nimeni kantaja, kuoli pois. Mutta ehkä tarkoituksena on ollutkin, että kirjalliset työni täyttäisivät sen tehtävän, joka kuuluu jälkeläisille: viedä kantaisän nimi polvesta polveen. Minun avioliittoni rouva Muusan kanssa on nim. ollut sangen hedelmällinen. Kun lasken »perilliset» yksitellen, päädyn täyteen tusinaan.
Siinä ne ovat pöydälläni nuo rakkaat teokset, joiden kirjoittamisessa vuodet ovat vierineet. »Runoryijy», esikoinen, on niistä minulle rakkain. Sitä selaillessani valtaa minut vieläkin sama aistihurmio, jota runojen syntyhetkellä tunsin. Se on saanut seurakseen »Tuomion vaa'an», joka sisältää käräjärunoja. Tukevaa työtä sekin, mutta — käytyään kaikkien kustantajien luona — on se palannut kuin Nooan kyyhky löytämättä istuinpuuta. Milloin olemme Suomen kirjallisessa keväässä päässeet niin pitkälle, että minun teoksiini voidaan sovelluttaa pyhän kirjan sanat: »Ja kyyhkynen ei enää palannut»? Siihen mahtanee kulua aikaa. Mutta — mitäpäs siitä. »Arkissa» on hyvä olla ja minä uskon, että teoksenikin parhaiten viihtyvät pöytälaatikossani. Se on se kyyhkyslakka, johon ne maailmalla matkailtuaan ovat aina säännöllisesti palanneet.
Katselen käsikirjoituspinkkojani. Toiset niistä ovat paksuja kuin raamattu, toiset ohuempia. Runoteoksia minulla on kaikkiaan seitsemän. Olen nim. jakanut »Rippeet» neljään osaan — sata runoa kussakin. Olen löytänyt niille kauniit ja sattuvat nimet: »Jänkäkukkia», »Kiveliön kulkija», »Lemmen liekki» ja »Honkaholvistosta». Näissä uusissa asuissa ne ovat tehneet uuden kiertomatkansa kustantajien luona, niianneet kauniisti ja hymyilleet herttaisesti, mutta turhaan. Ainoastaan »Lemmen liekki» oli kerran sytyttää erään nuoren maisterin, joka oli tullut kustannusosakeyhtiö »Apollon» johtajaksi. Hän oli vasta mennyt kihloihin ja eli siis siinä sieluntilassa, jolloin lemmenlaulut herättävät sydämen hienoimmat kielet soimaan. Mutta — hänessäkin oli liian paljon kustantajaa: hän ryhtyi repostelemaan ja arvostelemaan. Hän vaati puolet runoista poistettavaksi ja esitti sitäpaitsi suuren joukon korjauksia. Hyväntahtoisuudessaan hän oli jo lyijykynällä käynyt runojeni kimppuun, siten antaakseen minulle »suuntaviivoja», — kuten hän kirjoitti. Mutta minä nauroin mokomille »korjauksille» ja kirjoitin vastaan, että »lempikin on moninainen, toisilla tulisempi, toisilla viileämpi». Siitä hän mahtoi närkästyä, koska ei vastannut mitään. Hän otti itseensä, arvellen minun salakavalasti viitanneen hänen omaan suhteeseensa.
»Kiveliökertomuksillani» olisi myös ollut mahdollisuuksia nähdä päivänvalo, jos olisin taipunut kustantajien ehdottamiin korjauksiin. Mutta ne tuntuivat mahdottomilta. Sain sen käsityksen, että minua vaadittiin aseineni antautumaan. Saahan linnoitusta komentava kenraali upseereineen pitää miekkansa. Mutta — minulta tahdottiin riistää säiläkin kädestä. Tarkoitan sitä erikoista, ytimekästä Perä-Pohjolan kieltä, jota olen teoksissani viljellyt. »Ei», ajattelin, »ennemmin seison ja kaadun kunnialla kuin rupean välipuheille mokomien 'muonitusmestareiden' kanssa.»
Näytelmäkappaleitani olen tarjonnut sekä teattereille että kustantajille, mutta yhtä huonolla tuloksella. Milloin olisi pitänyt muuttaa repliikkejä, milloin tehdä ylioppilaasta talonpoika. »Ei», ajattelin minä, »kun kerran olen herran kouluuttanut, niin vaadin, että hänen on annettava lyyransa pitää.»
Henkivakuutusrunoille olen antanut nimen: »Valkoisen lipun kantaja». Tällä nimellä ovat nekin tehneet vaelluksensa eri kustantajien luona, mutta joutuneet täydelliselle väärinkäsitykselle alttiiksi. »Valkoinen lippu» tulkittiin antautumisen merkiksi minun puoleltani t.s., että minun olisi jälleen ollut alistuttava heidän neuvoihinsa. »Ei, hyvät herrat», olen minä kirjoittanut heille, »antautuminen tarkoitti teitä. Sillä — ennen pitkää te joudutte kuitenkin kapituleeraamaan, mutta silloin sanelen rauhanehdot minä!»