»Toivoakseni arvoisa herrasväki ymmärtää vertauksen ja yhtyy siihen maljaan, jonka päivän sankarin kunniaksi juon. Eläköön runoilija Aadam Kuczkowski — Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu!»
Kajahti huikea eläköön-huuto. Innostuneimmat sieppasivat nojatuolin, istuttivat minut siihen ja juhlamarssin kaikuessa kantoivat minua ympäri huonetta suosionosoitusten jatkuessa.
Minä riemuitsin hengessäni. Tämä oli ensi kerta, jolloin minulle osoitettiin julkisesti kunniaa runoilijana. Näillä veljilläni, jotka hikoilivat tuolini alla, oli uskoa tulevaisuuteen; he näkivät aikojen taa. Ja kun he eivät voineet muuttaa olevia oloja, tahtoivat he edes tällä tavalla osoittaa, että he puolestaan antoivat arvon työlleni. He kantoivat olkapäillään Suomen runouden tulevaisuutta.
Mitä herttaisimman tunnelman vallitessa kului ilta. Ei yksikään soraääni häirinnyt sitä, jollen ota huomioon, että minua kesken kaiken käytiin hakemassa muuatta tappelevaa avioparia asettamaan. Mutta Rietin-Kaapo ehätti väliin ja huusi hakijalle:
»Nyt on Runon juhla emmekä me salli, että sitä proosalla häiritään!»
Hän oli vahvasti »hyvällä tuulella» — mistä lie saanutkin. Meidän puolestamme ei oltu väkeviä tarjottu. Mutta — minä olin kiitollinen Rietin-Kaapolle, että hän niin uljaasti puolusti Runotarta keskellä harmaata arkipäiväisyyttä.
Ilonpitoa jatkui myöhään yöhön. Kello kaksitoista läksivät soittajat pois, soitettuaan läksiäisiksi »Kolmikymmenvuotisen sodan marssin». Useimmat vieraat seurasivat soittokunnan esimerkkiä. Mutta minä, Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu istuimme pikkutunneille saakka ja silloin minä sain tietää, mistä heidän hyvätuulensa oli kotoisin: heillä oli jokaisella pienet »taskumatit» ja niistä he olivat illan kuluessa maistelleet. Ilmankos he silloin tällöin pistäytyivätkin ulkona. Minäkin sain pienen »herneen» ja me keskustelimme korkeista asioista. Kalle Nousu, joka koko illan oli istunut vaiti, avasi nyt ensi kerran suunsa ja esitti, että toimittaisimme jouluksi albumin nimeltä »Lasinpuhaltajat». Siihen yhdyimme yksimielisesti. Jokainen otti kirjoittaakseen määrätyn osan ja kättä päälle lyöden me erosimme.
XVI.
MINÄ KIMPPUAN KÄSIKIRJOITUKSENI JA VIEN NE ULLAKOLLE. OTAN KÄYTÄNTÖÖN ESI-ISIENI NIMEN.
Ensimmäinen ja viimeinen kirjallinen yritys, jossa muiden kanssa olen ollut mukana, on joulualbumi »Lasinpuhaltajat». Se onnistui yli odotusten, sai hyvät arvostelut ja vielä paremman menekin.