Per Rasmussenin Matte kutsuttiin sisään päätöstä kuulemaan. Ja arvaa sen sanomattakin, miten iloiseksi hän tuli: hän pyysi heti professori Krusenholtzin miehineen häihinsä, jotka samana iltana pidettäisiin kievarin avarassa pirtissä.
Tulivatpa niistä häät, tulivat sellaiset, ettei Maasissa ollut ennen nähty ja tuskin tullaan koskaan näkemäänkään. Per Rasmussenin Matte kutsui niihin kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät. Ja kun ilta saapui, oli kievarin avara pirtti ääriään myöten täynnä. Siellä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, siellä opettaja Johnsen, lautamies Olsen ja kaikki kylän arvohenkilöt — puhumattakaan alinkokansasta, jota oli kuin tuhkaa.
Keitettiin kahvia suurella muuripadalla, johon oli kaadettu kuusi pulloa mitä tulisinta espanjanviiniä. Se oli ollut Maten mielestä paras keino hääjuotavan valmistamiseksi.
Sen vaikutukset tuntuivatkin pian: ei ollut maistettu kuin pari kolme kuppia mieheen, kun koko pirtti oli sanatonna. Ihmiset seisoivat toisiinsa nojaten, silmät renkaina päässä, tulisen juoman kierrellessä heidän ruumiissaan kahliten kielen ja halvaten jalat. Jollei pirtti olisi ollut niin ahdinkoon asti täynnä, olisivat kaikki maanneet tiedottomina — mutta nyt ei kukaan päässyt kaatumaan tilanahtauden vuoksi.
Pahinta oli se, että puhekyky loppui juuri vihkimisen aikana — juuri silloin kun kirkkoherran piti kysyä Per Rasmussenin Mateita, tahtoiko tämä ottaa Karen Olavintytär Siirin aviovaimokseen. Kirkkoherra ei saanut enää sanaa suustaan, vaan nyökkäsi parikunnalle, joka nyökkäsi hänelle vastaan. Ja kun kirkkoherra Lillklausen kääntyi hääväen puoleen kuin apua anoen, ei sieltäkään kuulunut äännähdystäkään, vaan kaikki nyökkäsivät hänelle ilmeettömin, aavemaisin kasvoin kuin vainajat ikään. Pirtti kävi hämäräksi, ja siinä hämärässä seisoi hääjoukko kalpeana, silmät jäykkinä, nyökäten tahdissa kuin jonkin tuntemattoman voiman johtamana. Vähitellen rupesi kirkkoherrasta tuntumaan, ettei hän ollutkaan Lillklausen, vaan Pedersen — Pedersen-vainaja — ja tuo hänen edessään seisova parikunta oli Laivuri-Jens ja Siiri Lensman sekä nuo kalvakat häävieraat olivat äsken hautaansiunattuja, jo ammoin sitten kuolleita maasilaisia. Jokainen vastasi hänen nyökkäykseensä jäykästi, liikauttamatta muuten ainoatakaan jäsentä.
Kuinka kauan lumousta oli mahtanut kestääkään, on vaikea sanoa, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi pelastanut tilannetta. Hän oli maistanut varovaisemmin, ja kovalla tahdonponnistuksella hän sai puhelahjansa takaisin. Hän oli ollut alunpitäen selvillä, että kysymyksessä oli henkien kosto: nuo äsken hautaan siunatut tulivat riitelemään takaisin rippiviinejänsä. Siitä tämä merkillinen tapaus. Hän avasi siis suunsa ja katsoen muutamaan lappalaiseen, joka hänestä muistutti erästä hänen äsken kirkossa näkemäänsä, hän kysyi:
— Pyydämme lupaa saada viettää Per Rasmussenin Maten ja Karen
Olavintytär Siirin häitä.
Lappalainen nyökkäsi, ja siinä silmänräpäyksessä saivat kaikki puhelahjansa takaisin. Kirkkoherra Lillklausen toimitti siis vihkimisen loppuun, ja onnellisena pyörähti pariskunta ympäri vastaanottamaan joka taholta satelevia onnitteluja. Kaikki olivat taas entisellään — puheltiin ja naurettiin, samalla kun myös siunailtiin, mikä äskeisen tapahtuman oli aiheuttanut. Sillä tavallista päihtymystä se ei varmaankaan ollut. Kukaan ei arvannut syytä siihen, eikä Abraham Kellonsoittajakaan ruvennut tietojaan selittämään.
Niin jatkettiin hääjuhlia myöhäiseen yöhön, ja vaikka viinikahvia tarjoiltiin ahkerasti, ei koko iltana enää sattunut sellaista kuin vihkimisen aikana.
Vainajat olivat luovuttaneet viininsä elävien iloksi.