Pikkukoulunopettaja Johnsen, joka saatuaan Rigges-Niilan kuitin haltuunsa oli käyttäytynyt aivan kuin kirkonkylän kansakoulunopettaja, pujottelihe tuvassa väkijoukon lomassa puhellen kyläläisten kanssa. Ja hänellä oli jokaiselle jokin hyvä sana sanottavana. Hänen kasvonsa loistivat yhtä paljon viinikahvista kuin sisäisestä tyytyväisyydestä. Mutta — miten ollakaan, siinä edestakaisin pujotellessaan hän joutui vastatuksin lautamiehen Hildyrin kanssa. Hänen opettaja-arvokkuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, ja hän puhutteli Hildyriä aivan kuin tämä olisi ollut hänen entinen oppilaansa:
— No, rakas Hildyr, miten sinä voit?
Tyttö katsoi häneen lämpimästi — tavalla, joka sai Johnsenin vaistomaisesti silmäämään sivulle, eikö sillä suunnalla olisi ollut tilaa päästä pujottelemaan eteenpäin. Hän ei ollut odottanut mitään vastausta, mutta sai nyt sellaisen odottamattaan:
— Kiitos, minä voin hyvin. Miten itse voit, rakas Sören?
Johnsen tyrmistyi. Se sanottiin niin lämpimästi, niin loistavin silmin, niin hehkuvin poskin, että Johnsen sai äkkiä halun mennä edemmäs. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Millä oikeudella lautamiehen tytär noin puhutteli häntä — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut? Mutta väkijoukko ahdisti joka puolelta, niin ettei hän päässyt liikahtamaankaan, vaan oli pakotettu jäämään noiden lämpimien, suloisten tytönsilmien eteen, jotka näyttivät pyytävän anteeksi jotakin … jotakin, jonka pikkukoulunopettaja Johnsen parhaiten tiesi.
— Lähden syksyllä Tromssaan, et ehkä tiedäkään?
— Kyllä, rakas Sören.
Se riisui Johnsenilta lopunkin opettaja-arvokkuudesta. Hän oli taas tavallinen pikkukoulunopettaja, vaatimaton ja köyhä, ja tuossa hänen edessään seisoi lautamies Olsenin Hildyr, jota hän oli toivottomasti rakastanut ja monta kertaa turhaan kosinut. Hänen päässänsä suhisi. Sen sai aikaan osaksi Per Rasmussenin Maten hääjuoma, osaksi rakastetun läsnäolo. Hän kokosi ajatuksensa ja viittasi tyttöä seuraamaan häntä.
He menivät ulos valoisaan kesäyöhön. Jänkälintu lauloi jossakin lähellä surunvoittoisesti. Maasin matalat puutalot unelmoivat väräjöivässä kesäyönvalossa. Ne olivat nähneet merkillisen päivän ja ne muistelivat sen yksityiskohtia, kehräten uuninnurkassa asuvalle sirkalle lauluvarastoa vuosiksi eteenpäin. Ne olivat nähneet suurimmat hautajaiset ja suurimmat häät, mitä Maasissa koskaan oli toimeenpantu, ja ne kuiskailivat toisilleen, ettei tästä lähtien saisi hämmästyä mistään — ei edes siitäkään, että Hildyr Olsenista tulisi Sören Johnsenin vaimo.
Niin, niin — nuo vanhat, viisaat Maasin pikku talot — ne olivat oikeassa. Sillä eikös tuossa Hildyr Olsen kävellytkin Sören Johnsenin käsikoukussa? Käyskelipä niinkin. Se merkitsi, että rakastavaisten asia oli onnellisessa alussa.