Sankarimme eivät luonnollisestikaan silloin enää olleet Alattion pappilan vieraanvaraisuutta nauttimassa. He asuivat Hammerfestin suurimmassa hotellissa, nimeltä Hvalfisken, ja herättivät huomiota koko kaupungissa.
Kun vieraskutsut olivat loppuneet — niitä oli sivumennen sanoen ollut kuusikymmentä, yhtä vaille — alkoivat tapulinkorjaustyöt. Todellakin, siinä oli kirkko ollut vaarassa! Tapulin yläosa oli kuin siivellä pyyhkäisty — soittolattian rajaa myöten. Kellotelineet seisoivat paljaan taivaan alla, ja sateisena sunnuntaina saattoi nähdä suntion sadetakki yllään soittaa kilkuttelevan kirkon puolentoista leiviskän painoisia kelloja. Miksi ei olisi kirkko sellaisenaankin menetellyt, mutta hammerfestilaiset, suurellisuuteen tottuneina, eivät viitsineet nähdä kirkkoaan noin typistettynä. Ja kun kerran kaupungissa sattui vierailemaan kaksi niin kuuluisaa miestä kuin professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, olivat he päättäneet antaa kirkonkorjauksen heidän työkseen.
Professori Krusenholtz teki siis piirustukset. Hän esitti hammerfestilaisille tusinan eri kirkkojen torninmalleja — yhtä vaille. Siinä oli Rooman Pyhän Pietarin kirkontorni, Pietarin Iisakinkirkon, Lontoon Westminster Abbeyn ja Maasin vanhan kirkon torni. Piirustuksia katseltiin ja tutkittiin kaupungin viranomaisten kesken, ja vähällä oli päätös jäädä tekemättä, sillä jokaisella oli oma ehdotuksensa. Kirkkoherra kannatti Pietarin kirkkoa. Hänen mielestään saisivat hammerfestilaiset kerrankin osoittaa kunnioitustaan apostolille, joka itse oli ollut kalastaja ja ymmärsi kalastusta — kaupungin pääelinkeinoa. Siihen huomautti kauppias Sunde, ettei — mikäli hän oli Raamatusta käsitykseen päässyt — apostoli Pietari tiennyt merikalastuksesta mitään, jonka vuoksi kirkontorni oli korjattava Iisakinkirkon tornia mallina pitäen. Hänellä oli nimittäin kauppatuttavuuksia Arkangelissa. Arvostelulautakunta uhkasi siis riitaantua, ja kuka ties miten kirkonkorjauksen olisi käynyt, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi ratkaissut asiaa.
— Ottakaa malliksi Maasin vanhan kirkon torni. Sellaista ei ole ollut toista koko maailmassa — ei Lontoossa eikä Roomassa. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit ja pääskynpesälaudat räystäiden alla.
Abraham Kellonsoittajan neuvo tuli kreivin aikaan. Riita sovittiin. Professori Krusenholtz sai tehtäväkseen korjata kirkontornin Maasin vanhan kirkon mukaan — lukuunottamatta pääskysenpesälautoja, joita hammerfestilaiset eivät voineet hyväksyä kaupungin kirkkoon.
Torninkorjaus oli siis Abraham Kellonsoittajan väliintulon kautta saatettu onnelliseen ratkaisuun. Mutta vielä oli pääkysymys käsittelemättä. Se koski kirkon rappausta.
Kunnon hammerfestilaisia oli näet jo useamman vuoden painanut huoli kirkon rapistuvasta rappauksesta. Se ei nimittäin kestänyt kosteaa meri-ilmaa, jonka vuoksi se lohkeili suurina paloina aiheuttaen sitäpaitsi ilmeisiä vahinkoja kaupunkilaisille. Muutamana kauniina päivänä oli suuri kappale rappausta pudonnut voudin keiturin niskaan ja tappanut elukkaparan siihen paikkaan. Toisella kertaa oli samanlaisen tapaturman uhriksi joutunut kauppias Sunden kukko — koko kaupungin tunnettu ja tunnustettu Hilarius, jonka ensimmäisen aamukieunnan jälkeen yöpassissa oleva poliisikonstaapeli lähti kotiansa nukkumaan. Se oli saanut surmanryöpyn niskaansa juuri kello kolmen lyönnillä päivällä, ja sen viimeinen 'kukkokiekuu!' oli hukkunut putoavan rappauksen synnyttämään räiskeeseen. Kolmannen kerran oli sama luonnonilmiö aiheuttanut muutamalle englantilaiselle yhtiölle useamman tuhannen punnan vahingon. Höyrylaiva Löytöretkeilijän omistaja Kapteeni-Mikko oli nimittäin muutamana yönä joutunut levähtämään tapulin seinustaa vasten ja saanut päähänsä aimo annoksen irtaantunutta rappausta. Seuraus oli selvä ja yksinkertainen: kahvikupin pohjan suuruinen reikä Kapteeni-Mikon päähän ja lähtövalmis Löytöretkeilijä kolmeksi viikoksi satamaan joutilaaksi. Se tuotti yhtiölle, jonka palveluksessa Kapteeni-Mikko silloin oli, tuhat puntaa viikossa tappiota. — Tapuli uhkasi siis käydä hengenvaaralliseksi niin hyvin ihmisille kuin eläimillekin sekä aiheuttaa Hammerfestin kaupalle ikäviä häiriöitä. Englantilainen yhtiö oli nimittäin uhannut suunnata ostonsa Arkangeliin, missä sen kapteenit olivat vähemmän alttiita ilmikuolemalle. Kirkontornin korjauksen yhteydessä päätettiin siis rappauttaa koko kirkko uudelleen.
Oli vain kysymys rappausaineesta. Entinen kalkkirappaus ei enää kelvannut, se kun ei kestänyt kosteaa meri-ilmaa.
Professori Krusenholtz lupasi silloin rappauttaa kirkon sellaisilla aineilla, ettei hammerfestilaisten tarvitsisi sinä ilmoisana ikänä enää vaivata päätänsä kirkonrappauskysymyksellä.
Sopimus tehtiin ja niin ryhtyi professori Krusenholtz Abraham
Kellonsoittajan avulla panemaan korjaustöitä käyntiin.