Tapulin korjaukseen ei mennyt pitkää aikaa, professori Krusenholtz suoritti sen kädenkäänteessä. Se kävi niin nopeasti, etteivät kaikki hammerfestilaiset kunnolla ehtineet katsomaankaan, kun torninhuippu jo oli valmis. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit, mutta ilman pääskysenpesälautoja.
Niin alkoi sitten päätyö — kirkon rappaus. Ja nyt saivat hammerfestilaiset hämmästyä.
Professori Krusenholtz valmisti itse rappausaineen. Kaupungin suurin muuripata siirrettiin kirkon viereen ja siinä keitti professori kummannäköistä keitostaan aamusta iltaan. Se muistutti toisin vuoroin hernettä, toisin vuoroin riisipuuroa. Mitä kaikkia aineita siihen pantiin, siitä ei hammerfestilaisilla ole tänäkään päivänä vielä tietoa. Mutta voimakasta se oli — sen näki niistä erivärisistä höyryistä, joita padasta nousi. Professori Krusenholtz selitti, että juuri samaa ainetta oli käytetty Tukholman kuninkaallisen linnan rappaukseen, eikä se ollut lohjennut vielä kynnenmustuaisen vertaa.
Kun keitos oli kypsä, valmistettiin tavallinen kalkkirappaus, johon tarpeen mukaan sekoitettiin professorin keitosta. Ja nyt ymmärsivät hammerfestilaiset, mitä muuripadassa oli kiehunut: — se oli alkuainetta, sillä sen vaikutukset tulivat pian näkyviin.
Hei — ne sitten olivat iloisia viikkoja, nuo kirkonrappausviikot! Sellaista aikaa ei Hammerfestissa ollut vietetty koskaan varhemmin ja tullaan tuskin koskaan viettämäänkään. Aamusta iltaan kaikui vain nauru ja laulu ja rappauslastojen läiskintä. Koko kaupungin elämä meni nurin ihan täydellisesti. Ei puhuttu muusta kuin kirkon rappauksesta eikä oleskeltu muualla kuin kirkon ympärillä katsomassa iloisia rappareita, jotka heiluivat telineillään kuin keijukaiset ja lauloivat niin, että ympäristön tunturit raikuivat. Satamatyöt pysähtyivät tykkänään, sillä kirkon luota virtaava omituinen tuoksu vei kaikki satamatyöläiset sinne. Samoin kävi muidenkin kaupunkilaisten: kaikki riensivät kirkon ympärille tuon omituisen tuoksun houkuttelemina niinkuin kimalaiset mesikukan luo. Sen vaikutti professori Krusenholtzin keitos, joka kalkkirappaukseen sekotettuna oli ruvennut merkillisen huumaavasti tuoksumaan.
Ja mikä ihmeellisintä: rapparien iloisuus tarttui kaupunkilaisiinkin. He ottivat toisiaan käsistä ja rupesivat pyörimään piiriä kirkon ympärillä.
Niin — koko kaupunki oli kuin ylösalaisin käännetty: virkakoneisto pysähtyi, koko kaupungin arkielämä seisahtui. Kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät, riensivät kirkon luo ja hakivat paikan piirissä. Ja telineillä lauloivat raparit niin, että paikat helisivät:
— Oi Hammerfest, oi Hammerfest, sun vertaas löydy ei! Kuin posliini sun kirkkosi nyt kiiltää heisanhei!
Se vaikutti kovin ihmeellisesti. Ihmiset alhaalla riensivät piirissä ympäri iloisina kuin kesälomalle päässeet koululapset ja kertasivat säkeistön loppuosan:
— Kuin posliini sun kirkkosi nyt kiiltää heisanhei!