Rapparit kohottivat muurauslastansa kunniantekoasentoon ja lauloivat:
— Oi Krusenholtz, oi Krusenholtz saat myös sä yksin tein nyt mainehen ja kiitoksen, kuningas rapparein!
Nuo ihmeelliset kirkonrappausviikot! Kirkkoherra yritti palauttaa seurakuntalaisia järkiinsä, mutta hänen kävi samoin kuin muidenkin: hänkin joutui piiriin aivankuin huomaamattaan. Ja kun rapparit lauloivat telineillänsä:
— Oi Abraham, oi Abraham, oi Kellonsoittaja! Kuin kerran kaimas muinainen, tuo patriarkan arvoinen, sa olet voittaja!
huomasi kirkkoherrakin laulavansa loppusäkeitä väkijoukon mukana:
— Kuin kerran kaimas muinainen, tuo patriarkan arvoinen, sa olet voittaja!
Niin, niin — kuka osaisi kuvata Hammerfestin elämää noina iloisina kirkonrappausviikkoina. Se oli niin aitoa ja alkuperäistä, että se muistutti alkuihmisen elämää ihmiskunnan lapsuuden aikoina. Todellakin! Kaikki hammerfestilaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet lapsiksi, suuriksi lapsiksi, joita ei painanut huoli huomisesta. He eivät välittäneet muusta kuin kirkonrappauksesta. Heistä sai muu maailma mennä miten tahtoi — heistä se oli yhdentekevää. Heillä oli kirkonrappas — suuri, ihmeellinen kirkonrappaus, jolloin vain laulettiin aamusta iltaan ja oltiin iloisia … niin lapsellisen iloisia. Nuo viikot haihduttivat kuin taikaiskulla kaiken sen vuosikymmeniä kestäneen ummehtuneisuuden ja pikkumaisuuden, joka heidän kaupungissaan oli vallinnut. Nyt ei kiistelty siitä, oliko apteekkarin kukko paras laulaja kaupungissa kauppias Sunden Hilariuksen kuoleman jälkeen vai eikö — ei myöskään siitä, kulkiko aurinko toisina kesinä alempana kuin tavallisesti — ei, nyt vietettiin kirkonrappausviikkoja, jolloin tuollainen mitätön sai unohtua. Naapurien välit, jotka kuukausimääriä olivat olleet rikki aivan mitättömistä syistä, paranivat kerrassaan. Kuka nyt välitti joutavista, kun kerran kirkonrappaus sujui niin loistavasti! — Hammerfest syntyi uudestaan henkisesti, ja tuo posliininhohtoinen temppeli oli kuin vertauskuva tästä ihmeellisestä uudestisyntymisestä.
Professori Christoph Heribertus Krusenholtz — hän vasta merkillinen mies oli! Taikuri, noita kerrassaan! Siellä hän seisoi ylimmällä telineellä pyylevänä, tyytyväisenä, heiluttaen kättään laulun tahdissa. Hän tahtoi näyttää hammerfestilaisille, miten kirkko oli rapattava.
Ja nuo hänen aineensa sitten! Kuka tiesi, mitä kaikkea niissä oli. Ei kukaan — paitsi hän, keksijä, yksin. Mutta väkeviä ne olivat. Sen saivat hammerfestilaiset nähdä.
Tapahtui muutamana päivänä, että eräältä rapparilta sattui vahingossa putoamaan rappauspytty alimmalla telineellä työskentelevän toverin niskaan. Ei siitä kukaan sen enempää välittänyt — asianomainen itse paremmin kuin katsojatkaan. Toki nyt kirkonrappauksessa sellaistakin sattui. Mutta — kun mies seuraavana aamuna heräsi oli hän aivan paljaspäinen! Ei hiuksen hiventäkään jäljellä! Sillä katso: koko tukka oli yön aikana hellinnyt yhtenä vihkona tyynylle.