Oh, kirkkoherra Larssen osasi kyllä puhua. Vai eikö osannut? Osasi, osasi, niin kauniisti ja niin liikuttavasti, ettei siinä itkemättä ollut kukaan. Ja kun hän rippikoulussa selitti Raamatun historian kertomuksia, se oli yhtä jännittävää kuin paras satu.
Niin — sitä rippikoulunopetusta kelpasi kuunnella. Rebekka, Iisakin puoliso, — oli aivan samanlainen kuin Guttormin Kaisa, pitkä luiseva vaimo, jolla oli kaksi poikaa, Ola ja Piera. Viimeksimainittu, riuska poromies ja erinomainen riekonpyytäjä, oli kuin ilmetty Eesau, joka myi esikoisoikeutensa. Sillä eikö Guttormin Pierakin ollut kerran pelannut kortilla koko kevättalvisen ansionsa ja vielä vaatteet päältänsä. Ola taas muistutti Jaakobia, sillä hän teki naisten töitä ja oli luonteeltaan lauhkea kuin lammas, luki sunnuntaisin Raamattua ja veisasi eikä koskaan käynyt kylässä. Oppilaat saivat erinomaisen kuvan molemmista Raamatun veljeksistä, sillä erotuksella vain, että Esau karpesi tuntureita peskipyökkeri päällä ja suopunki selässä, kun taas Jaakob huuhteli viilipyttyjä kaivolla tai pesi pirtin lattiaa lauantaisin. Ja Rebekka-äiti tietysti poltti piippua, niinkuin kaikki vanhemmat naiset Lappeassa. Mutta nämä sivupiirteet eivät suuresti häirinneet opetuksen pääjuonta, joka syöpyi lähtemättömästi oppilasten mieleen. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan mestari keksimään vertauksia ja yleensä saamaan oppilaansa osaamaan. Sillä mitäs hän teki Patriksenin Topiaalle, kun tämä oli laiska eikä oppinut "jokapäiväistä leipää"? Joo, hän lupasi nyrkinkokoisen pikanellirullan, jos Topias päästöpäiväksi selvittäisi "jokapäiväisen leivän" paikan. Ja Topias poika selvitti, selvitti ihan, niin antoi tulla kuin vettä valaen, sillä hän oli ahne tupakalle.
Sellaista opettajaa kuin kirkkoherra Larssen ei Lappeassa ollut ennen nähty. Kelpasi kuulla, kun hän selitti Mooseksen tempauksen! Siinä meni pojilta ihan käsi nyrkkiin ja suupielet vääristyivät. Ja kun egyptiläinen sitten keikahti, sylkäisivät pojat vaistomaisesti kuin vahvistukseksi hyvinpäättyneelle tappelulle. Ei ollut siis kumma, että kerran tappelukuvauksen ollessa loistokohdassaan muutamalta pojalta pääsi hiljainen kirous. Se oli vain merkki, että hän seurasi mukana. — Niin että kirkkoherra Larssen kyllä sai oppilaansa osaamaan. Pitkää merenvahapiippua poltellen hän istui pöydän takana opettaen, ja savupilvi hänen päänsä päällä oli kuin pilvi todistuksen majan yläpuolella. Sellaista pappia oppilaat kunnioittivat ja pelkäsivät, vaikka kirkkoherra Larssenin vain aniharvoin tarvitsi ryhtyä kurinpitotoimiin. Eikä hän silloinkaan mennyt liiallisuuksiin. Naksautti vain piipunkopalla päähän ja sillä hyvä.
Kirkkoherra Larssen siis kyllä kelpasi. Hänessä oli pappia ja merikapteenia, yhtä paljon kumpaakin. Sillä eikös hän ollut valmistanut merikortteja melkein jokaiselle lappealaiselle ja eikös hän viimeisen ryssänyskän aikana ollut yötä päivää pitäjällä sairasten luona. Silloin tuoksui kyllä paloviina vahvasti, mutta se olikin tautista ja tappavaa aikaa.
Mitä lappealaiset siitä välittivät, jos Klemet Larssen joskus sattui jäämään kirkosta pois. He tyytyivät silloin lukkariin. Taikka mitä se heille kuului, jos kirkkoherra toisinaan pappilassa "helssasi" vieraitaan. Se oli hänen asiansa. Silloin hän juuri oli parhaimmalla tuulellaan. Silloin kelpasi pappilassa pistäytyä jonkun seurakuntalaisenkin, eikä hänen tarvinnut kuivin suin palata. Pappilan suuressa ruokasalissa seisoi nim. ruokapöytä aamusta iltaan katettuna. Sillä tavalla oli Kampa-Lassi kerran saanut syödä samaa maksalaatikkoa, joka oli vartavasten paistettu Tromssan maaherralle.
Ei siis herättänyt suurempaa huomiota sekään juhla, joka pantiin toimeen leivinuunin valmistumisen johdosta, — ei ainakaan mitä juhlaan tuli. Sen aihe kyllä askarrutti lappealaisten mieltä, sillä olikos koskaan kuultu, että mies sai suorana kävellä uuninsuusta sisään. Sellaisen ihmeellisen uunin oli nyt tenomuotkalainen muurarimestari valmistanut pappilaan.
Kuinka monta syltä puita uunin lämmittäminen oli vaatinut, sitä ei oikein tiennyt kukaan. Yksi puhui tusinasta, toinen puolesta, mutta varmuudella ei sitä osannut yksikään sanoa. Ei edes kyökkipiika Liisekään. Hänkin vain kohautti olkapäitään, kun sitä häneltä tiedusteltiin.
— Meillä ei semmotit tule kysymykseen.
Eipä tietenkään. Kyllähän Anders Klemm ja Klas Patriksen sen tiesivät. He vain olivat muuten — sen kun vain kysyneet. Heille kyllä riitti, että saivat kestitä itseään pappilan keittiössä kymmenkunnan muun seurakuntalaisen kanssa sillä aikaa kun kirkkoherra vieraineen juhli salissa.
Ja kyllä siellä juhlittiinkin.