Salin pöydällä seisoi valtainen posliinikulho parasta punssia piripintanaan. Ei muuta kuin ammenna siitä pappilanrouvan hopeavartisella muistokauhalla korttelin korkuisiin pikareihin. Ja uunin vieressä sivupöydällä komeili rivi mitä erilaatuisimpia pulloja hienokaulaisesta viiniputelista lappealaiseen isovatsaiseen paloviinapotteliin saakka.
Kirkkoherra Larssenilla oli edessään valtainen pokaali. Sen hän oli aikoinaan saanut Margareetan miehistöltä syntymäpäivälahjaksi. Se olikin arvokkaimpia muistoja hänen kapteeniajoiltaan, ja hän käsitteli sitä erityisen huomaavaisesti.
Vieraita oli puolen tusinaa, kaikki Lappean seurakunnan arvohenkilöt, nimismies, käräjäkirjuri, lukkari ja kansakoulunopettaja, puhumattakaan kunniavieraista, joina olivat Tromssan maaherra rouvineen, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. Viimeksimainittu oli sijoitettu kunniapaikalle salin sohvaan maaherran ja professori Krusenholtzin keskelle, ja rintapielessä kiilteli hänellä maaherran antama ansiomitali.
— Jaa-a, leivinuunin malja! lausui kirkkoherra Larssen kohottaen pokaalinsa. — Se on koko Norjassa ensimmäinen uuni, jonka sisällä mies voi seistä suorana.
Vieraat vastasivat tervehdykseen juhlallisina ja kankeina.
— Jaa-a. Kyllä minä olen yhtä ja toista nähnyt, minä, joka olen seitsemästi maapallon kiertänyt ja kuudesti haaksirikon tehnyt, mutta en totta tosiaan vielä sellaista uunia kuin tämä meidän uusi leivinuunimme, puheli kirkkoherra hyväntuulisena.
— Niin, kyllähän siinä yhden päivän leivät paistuvat, lausui Abraham
Kellonsoittaja vaatimattomasti.
— Yhden päivän! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, vuoden leivät siinä paistaa, niin totta kuin olen vanha merikapteeni!
— Niinpä niin, sanoi maaherra, — sitä varten tilattiinkin tiilet
Hoklannista. Se on erityinen suosionosoitus sinua kohtaan, Larssen.
— Niin olen sen käsittänytkin ja siitä kiitän. Minun elämäni on ollutkin yhtä pasaatissa purjehtimista siitä lähtien kuin Ikaroksen jätin.