Ingegerd Larssen, omaa sukua Helgedal, oli niitä naisia, jotka koko elämänsä ajan ovat saaneet taistella sen puolesta, jota rakastivat.
Jo varhain, kahdeksantoistavuotiaana, hän oli ratkaissut, kuka oli tuleva hänen elämänkumppanikseen. Se oli tapahtunut Bergenin piispankartanon koivujen alla muutamana kevätiltana, jolloin merikoulun oppilaat palasivat huviretkeltä saaristosta. Klemet Larssen, kapteeninluokkalainen, oli saatellut häntä kotiin, ja siitä illasta oli hänen kohtalonsa ratkaistu.
Niin omituisissa tilanteissa kuin ihmislapset tutustuvat toisiinsa! Hän oli edellisenä syksynä muutamana päivänä kaupungilta palatessaan yrittänyt oikaista orapihlaja-istutuksen läpi, joka reunusti piispankartanon merenpuoleista sivua. Siihen olivat kaupungin poikaset raivanneet aukon tehdessään ryöstöretkiä piispan omenatarhaan. Hän oli yrittänyt aukosta sisään, mutta tarttunut hameestaan pensaston piikkeihin. Oh, olipa se ollut kiusallinen tilanne! Kun hän oli irroittanut yhden piikin, oli hame tarttunut toiseen, ja siinä hän oli seissyt punaisena ja kalpeana. Mutta silloin oli kajahtanut reipas, sointuva ääni hänen takanaan: 'Ei sillä tavalla, neiti! Seiskää hiljaa, neiti!' Ja yks'kaks' hän oli päässyt irti ja kääntynyt katsomaan pelastajaansa. Kas vain, sehän oli tuo solakka kapteeninluokkalainen, joka aamuisin kulki kouluun piispankartanon ohitse. Siinä hän nyt seisoi nauravin silmin hyräillen säveltä, jonka piispantytär hyvin tunsi. Willst du dein Herz mir schenken. Oh, sellainen julkea velikulta!
Se oli ollut ensimmäinen askel heidän tutustumiseensa. Seuraavaan oli kulunut vähän pitempi aika. Oli sekin kuitenkin tullut, koskapa se kerran oli määrätty tulevaksi. Ollessaan seuraavana talvena luistinradalla hän oli langennut pahanlaisesti, langennut niin, että maailma oli ollut mustua silmissä. Mutta — kukas oli taas ollut häntä auttamassa? Kukas muu kuin sama kapteeninluokkalainen!
'Ai, ai, neiti, nyt taisi käydä hullummin kuin orapihlaja-aidassa.' Se vintiö! Polvea oli pakottanut ihan hirveästi. Ei ollut auttanut muu kuin lähteä kotiin ja ottaa kapteeninluokkalainen saattamaan. 'Nyt kai minun täytyy sanoa nimeni, neiti, vai mitä te arvelette?' 'Sanokaa, jos tahdotte.' 'Jaa, jaa, jos tahdon. Mutta kuulkaapa, neiti, minä kun tahdon tahdon niin vimmatusti!' Sellaisin silmin kuin se velikulta oli katsellut! Oh, se oli tuntunut melko romanttiselta! 'No sanokaa sitten kuka olette?' (Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt!) 'Jaa minä? Minä olen Klemet Larssen, armollinen neiti, kapteeninluokkalainen, ja keväällä minä seilaan kauas avaraan maailmaan'. Siinä oli unohtunut polvenpakotuskin sellaisen velikullan seurassa.
Oh, hän muisti niin hyvin nuo nuoruusvuodet. Ne olivat syöpyneet sieluun kuin kaunis satu. Hän muisti huomion, jonka alaiseksi hän oli joutunut julkaistessaan kihlauksensa Klemet Larssenin kanssa, joka vasta oli suorittanut merikapteenintutkinnon ja saanut paikan Harald Haarfagerilla ensimmäisenä perämiehenä. Olihan se vähän tavatonta, että piispantytär meni kihloihin tavallisen kanssa. Mutta sellaista kuin Klemet Larssen ei ollutkaan toista. Olo merimiehen morsiamena oli jotakin toista kuin neuloa nimikilpeä jonkun kalvakan teologin päällystakkiin tai haaveilla pappilan omenapuista.
Mutta ankaran taistelun hän oli saanut kestää, ennenkuin oli päässyt julkisesti merimiehen morsiameksi. Oh, — hän muisti vastarinnan, mikä Bergenin piispankartanossa oli noussut, 'Ingegerdkö naimisiin merimiehen kanssa? Herra varjele ja vielä päällepäätteeksi sellaisen hulivilin kuin Klemet Larssenin! Johan nyt on maailma poissa radaltaan!'
Mutta piispa Helgedal sen paremmin kuin hänen kunnianarvoisa puolisonsakaan eivät olleet muistaneet, että heidän tyttärensä oli myös Helgedaleja, jäykkiä, itsepintaisia Helgedaleja. Eivätkä he myöskään olleet muistaneet, että Klemet Larssen oli kaunis mies, kaunis kuin nuori jumala. Eivätkä he olleet tienneet, että hän oli talven kuluessa useamman kuin yhden kerran laulanut heidän Ingegerdilleen: Willst du dein Herz mir schenken — ja viimeksi muutamalla huviretkellä ulkosaaristossa. Ja sillä tavalla kuin Klemet Larssen oli sen silloin laulanut, ei hän ollut laulanut sitä koskaan ennen.
Ah, Ingegerd Larssen muisti vieläkin sen päivän.
Willst du dein Herz mir schenken, so fang' es heimlich an, — das unser Beiden Denken Niemand erraten kann.