— En tiedä, onko kukaan kirjoittanut leivän historiaa. Tuskinpa, vaikka asia kyllä sen ansaitsisi. Silloin olisi myös todettu leivinuunin sivistyshistoriallinen merkitys yhtä sitovasti kuin jonkin goottilaisen tuomiokirkon tai venetsialaisen palatsin. On vain vahinko, ettei meillä ole tietoa ensimmäisen leivinuunin muuraajasta. Hän ansaitsisi jälkimaailman ihailun yhtä suuressa määrin kuin Kristoffer Kolumbus. Mutta — kun nyt emme enää hänestä voi saada selkoa, kohdistakaamme ihailumme niihin, jotka ovat keksijän työtä jatkaneet ja saattaneet sen rakennustaiteelliseen täydellisyyteen.
— Meillä on keskuudessamme mies, joka on osoittanut omaavansa muuraustaiteilijan lahjat, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä, Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta. Samalla hartaudella, millä tuomiokirkonrakentaja holvaa kirkkonsa kupolin, on tämä leivinuuninrakentaja muurannut uuninsa kuperan laen. Hän on meille näyttänyt, että rakennustaiteeseen kuuluu leivinuuninkin rakennus. Sitä on tuskin kukaan meistä tullut ajatelleeksi tätä ennen. — Lappean seurakunta on tänään saanut uuden leivinuunin, joka hakee vertaistaan koko sivistyneessä maailmassa. Mitä Pietarin kirkko on Roomalle ja koko katoliselle maailmalle, sitä on Lappean pappilan leivinuuni Ruijalle ja koko Norjalle. Sillä tuskinpa koko avarassa maailmassa on leivinuunia, jossa mies mahtuu suorana seisomaan.
— Kohotan maljani Lappean pappilan leivinuunin ja sen maineikkaan rakentajan Abraham Kellonsoittajan kunniaksi. Eläköön!
Nousipa siitä huikea eläköönhuuto. Ruokasalin ovella kuunnelleet pitäjänmiehetkin yhtyivät siihen. Kaikkein kovimmin huusi Anders Klemm, nauraen ja meluten. Tuntuipa kuin hän olisi ollut hiukan katkera huutokauppatappionsa johdosta.
Mutta kirkkoherra Larssen oli jäänyt yhä seisomaan. Hänellä oli vielä jotakin sanomista.
— Lausuin äsken, että uudella leivinuunilla on merkitystä koko Lappean seurakunnalle. Tarkoitin silloin sen aatteellista merkitystä. Mutta sillä on myös käytännöllinen merkityksensä. Tästä hetkestä alkaen ei nimittäin yhdenkään lappealaisen enää tarvitse — jollei tahdo — leipoa kuivaa leipää, vaan hän saa sen joko ostaa tai vaihtaa pehmeään pappilassa. Näin syntyy vilkkaampi vuorovaikutus pappilan ja seurakunnan välille. Kohotan maljani tämän molemminpuolisen vuorovaikutuksen menestykseksi.
Niin puhui kirkkoherra Klemet Larssen ja joi pokaalin pohjaan. Eikä kellään ollut siihen muuta sanottavaa kuin hyvää. Juteltiin, naurettiin ja laskettiin leikkiä. Ja kun käräjäkirjuri Jörgensen ponnahti pystyyn ja huusi: 'Eläköön kuivaleipä ja kirkkoherra Larssen!' ei ilonpidolla ollut enää rajoja.
Pidettiin vielä monta puhetta. Tromssan maaherra puhui Ruijan tulevaisuudesta. Hän oli optimisti ja uskoi parasta. Eikä syyttä, sillä hänellä oli uskonsa tukena kaksi tosiasiaa: Hammerfestin kirkon rappaus ja Lappean pappilan leivinuunin teko. Hän oli varma, että tarmokkaalla toiminnalla saataisiin vielä paljon suurta aikaan.
Illan innostava juhla herätti lappealaisissa uuden ajatuksen: kirkkoherra Larssen oli saatava Ruijan edustajaksi ensimmäisille suurkäräjille. Hän oli kerrassaan suurenmoinen mies. Jos kukaan, niin juuri hän oli paikallaan edusmieheksi. Sellainen mies, joka niin lämpimästi valvoi seurakuntansa etua, tulisi tietenkin uhraamaan voimiaan laajemmallekin, jos hänellä siihen annettaisiin tilaisuus. Entinen edustaja ei ollut saanut edes kunnollista laivasiltaa Lappeaan. Kirkkoherra Larssen saisi kyllä laivasillan yhtä varmasti kuin leivinuuninkin.
Lappean papin rouva