Sillä se oli rakkaus, joka hänet oli pelastanut joka kerta: rakkaus nuoreen vaimoon, joka ajatteli häntä, odotti ja kaipasi häntä. Hän, Klemet Larssen, oli sen kokenut niin elävästi, ettei hän sitä enää epäillyt. Kuinka monta kertaa hän olikaan taistellut vuorokausimääriä aavalla, myrskyävällä merellä lankunkappaleen varassa tai veneen pohjan päällä ja nähnyt toverin toisensa jälkeen vaipuvan syvyyteen. Mutta hän piti kiinni — piti irvissä hampain, vaikka kuolema hiipi pitkin jäseniä sydäntä kohti. Hän piti kiinni hokien: 'rakkaus on väkevämpi kuolemaa!' Hän ei tahtonut kuolla, sillä häntä odotti Bergenin piispankartanossa sinisilmäinen, nuori rouva, jonka nauru helisi toisella tavoin kuin muiden. Hän ei tahtonut kuolla, sillä hän rakasti. Eikä Jumala saattanut olla niin julma, että olisi rangaissut kuolemalla häntä, jonka koko sydän janosi elämää, janosi puhtaasti ja ylevästi — juoppoudesta huolimatta. Mitä olivat viinilasin ääressä kulutetut hetket noiden valtamerellä vietettyjen rinnalla! Siellä — kuolema silmäin edessä oppi ihminen näkemään, millainen hän oli ja millainen Jumala oli. Siellä selvisi niin vapauttavan ihanana ajatus, ettei Jumala saattanut rangaista Ingegerdiä hänen syntiensä tähden — Ingegerdiä, jonka suuri, kaikki voittava rakkaus oli saanut liittymään merimieheen. Siksi piti merimiehen jäädä eloon.
Ja hän oli jäänyt — seitsemästä haaksirikosta huolimatta. Laivat olivat hänet hylänneet — viimeksi Ikaros, joka kivilastissa meni pohjaan Suomen rannikolla. Mutta Klemet Larssen eli yhä ja katseli uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Hän oli päättänyt lähteä Amerikkaan kootakseen siellä rahat linnaansa varten, johon hän kerran oli prinsessansa noutava.
Niinä aikoina taisteli Ingegerd Larssen toisen suuren taistelunsa rakkaan Klemetinsä puolesta. Se taistelu oli vielä kovempi kuin ensimmäinen. Hän tahtoi taivuttaa isäänsä hankkimaan Klemetille — papinviran. Oliko kummempaa kuultu?
Mutta nyt teki piispa Helgedal todenteolla tenän.
— Minäkö hankkisin papinviran juopolle, virkaheittomerikapteenille!
Hän oli käynyt ihan harmaaksi kasvoiltaan.
Mutta silloin oikaisi Ingegerd Larssen solakan vartensa ja katsoi isäänsä säihkyvin silmin:
— Se joka herjaa minun miestäni, herjaa myös minua! Ja sinä tiedät, isä, ettei meidän suvussamme koskaan ole ollut tapana, että Helgedal herjaisi Helgedalia. Ennemmin jyrkkä, lyhyt kielto, mutta herjaus pois!
— Mutta minä sanon totuuden: Klemet on juoppo!
— Ja minä sanon myös totuuden: Klemetillä on kultainen sydän, ja sen pitäisi painaa enemmän.