— Mutta papinvirassa … yritti vanha piispa, mutta hänen tyttärensä keskeytti:
— Papinvirassa kai katsotaan enemmän sydämeen kuin ulkokuoreen … ja minä tunnen Klemetin sydämen. — Ja kun sitäpaitsi 'juoppous' on ollut vain näennäinen syy vanhan viran menetykseen, ei sitä saisi niin suuresti ottaa huomioon uudenkaan saamisessa.
— Mutta kai sinä ymmärrät, että se on pahe, joka varmasti tulee herättämään pahennusta.
— Kyllä … mutta minä takaan, ettei Klemet tule koskaan seurakunnassaan herättämään pahennusta sen asian vuoksi.
Tapahtui toisen kerran, että Helgedal voitti Helgedalin, — tälläkin kertaa tytär isän. Klemet Larssen sai papinviran. Me emme puhu niistä muodollisuuksista, jotka siinä oli varteenotettava. Me tyydymme vain siihen, että Klemet Larssen sai papinviran. Hänelle annettiin kaukainen Lappea Ruijassa, seurakunta, jonne vuosikausiin ei ollut kukaan hakenut.
Ja Ingegerd Larssen piti lupauksensa: Klemet Larssen ei koskaan herättänyt pahennusta seurakunnassaan. Hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen ja hyväsydäminen mies, että häntä täytyi jokaisen rakastaa. Ja jos hän joskus teki itsensä syypääksi virkansa laiminlyöntiin, oli hänen vaimonsa ensimmäinen sitä korjaamaan.
Sellaisena sunnuntaina, jolloin Klemet Larssen ei voi mennä kirkkoon, lähtee Ingegerd-rouva lukkariin. Jo kaukaa näkyy hänen juhlallinen vartensa, kun hän kulkee polkua pitkin lukkarin tuvalle. Ja hän on niin lempeännäköinen, että ihan sydän sulaa häntä katsellessa. Ja eikös hän ota Jensiä, sitä likaista pojantenavaa jo heti pihalla syliinsä. Herra siunatkoon sellaista papinrouvaa! Entinen ei käynyt, ei kurkistanut, vaikka ei ollut kuin torpparintytär sieltä jostakin Trondhjemin takaa — mutta tämä … herra varjele! … piispantytär … ja tuli kuin tavallinen mökinmuija … niin alhaisena, niin alhaisena … niin lempeänä ja ystävällisenä, että ihan itketti. Lukkarin emäntä arvaa papinrouvan asian jo ennenkuin tämä on ehtinyt suutansa avata. Ja kun papinrouva ei ole vielä päässyt esityksensä loppuunkaan, on hän jo vakuuttelemassa: 'Kaikkea vielä! Vai pahennusta! Niinkuin tässä ei olisi suurempiakin pahennuksia nähty! Kyllä Gunnar menee ja lukee saarnan. Rouvan ei tarvitse olla milläänkään.'
Ja lukkari Gunnar käy lukemassa saarnan.
Sellainen hän on tämän Lappean papin rouva. Hän, entinen mahtava piispantytär, joka aivan hyvin saattaisi olla amtmannin rouva, astuu koukeroisia tunturipolkuja pyytelemässä anteeksi miehensä puolesta, joka on pappi ja makaa kohmelossa pappilan peräkamarissa.
Sen saa aikaan rakkaus — tuo suuri, ihmeellinen rakkaus.