Naisten penkistä kuului nyyhkytystä. He katselivat kyynelsilmin edessään istuvaa papinrouvaa. Niin ystävällinen ja alhainen ihminen, vaikka olikin korkeaa lähtöä … Bergenin piispan tytär. Ja istui täällä heidän, kalastajamuijien parissa jok'ikinen sunnuntai sekä tervehti niin ystävällisesti jumalanpalveluksen jälkeen kirkkomäellä. 'Hyvää päivää, Lindnäsin Mari! Miten Mari on jaksanut kehrätä viime viikolla?' tai 'Hyvää päivää, Guttormin Kaisa! Onko Ola kirjoittanut äkseerinkipaikasta?' — Sellainen alhainen, herttainen ihminen … juuri kuin Jumalan enkeli. Naiset pyyhkivät silmiään. Koskaan ei kirkkoherra Larssen ollut puhunut niin voimallisesti.
Todellakin, todellakin, rakkaus oli suurin. Sen ymmärsivät lappealaiset tänä sunnuntaina niin ihmeen hyvin. Sen ymmärsi Finn-Paulsenin Arnoldkin, joka istui lehterillä ja katseli vasemmalla puolella allaan näkyvää kiharaista tytönpäätä. Siellä istui Patriksenin Seeba, tuo keikaileva tytönheilakka, joka halusi pukeutua tämän maailman suurten tapaan. Mutta hänen vieressään istui sinipukuinen lukkarin Karen pää penkkiin painuneena ja itki. Se oli Arnoldista vähän ikävää nähdä. Oh, ne tyttölapset, ne olivat niin herkkiä! Niihin koski papin saarnakin, että ihan itkeä täytyi.
Mutta nyt tapahtui jotakin. Pappilan Jussi, keituri, oli jumalanpalveluksen aikana kiivennyt kirkonkatolle. Sekin tahtoi jollakin tavoin ottaa osaa piispantarkastukseen. Se oli kiivennyt kirkonkatolle syömään heinää, jota siellä kasvoi kyynärän korkuisena. Kirkkoherra Larssen oli kyllä nähnyt tuon tempun saarnatuolista. Häntä oli hiukan hermostuttanut kirkonkatolta kuuluva rapina. Pitikin Jussin osata leikkiin juuri parhaaseen aikaan! Hän oli odottanut, milloin keituri laskeutuisi alas, mutta Jussia ei vain kuulunut. Se kulki katolla edestakaisin, ja sen tiu'un kilinä kuului selvästi kirkkoon. Seurakuntalaiset olivat siihen niin tottuneet, ettei se häirinnyt heidän kirkkotunnelmaansa. Mutta kirkkoherra Larssenia se häiritsi. Hän toivoi keiturin hengessään sinne, missä pippuri kasvoi. Kunnes hänen toiveensa äkkiä toteutui: Jussin jalka livetti ja se tulla moksahti katolta alas niin että humahti. Seuraus oli sangen luonnollinen: keituri makasi hengetönnä kalliolla kirkonseinän vieressä. Kirkkoherra Larsseniin vaikutti tapaus kerrassaan vapauttavasti. Hän keskeytti saarnansa ja kääntyen edessään istuvan Abraham Kellonsoittajan puoleen lausui tyynesti:
— Ehkä Abraham Kellonsoittaja sen korjaa.
Tämä nyökäytti päätänsä, ja kirkkoherra Larssen jatkoi saarnaansa.
Keiturin putoaminen ja sen aiheuttama välikohtaus eivät saaneet minkäänlaista häiriötä aikaan. Kuorissa istuva piispa vain vaihtoi pari sanaa notaarinsa kanssa. Siinä kaikki. Muut istuivat rauhassa ja kuuntelivat saarnan loppuun.
Saarnan päätyttyä julistettiin neljännestunnin väliaika. Sen jälkeen alkaisi piispantutkinto.
Seurakuntalaiset kävivät ulkona kuollutta keituria katsomassa. Se oli suuri ja lihava. Anders Klemm, jolla oli vanhimman poikansa olkihattu päässä, väitteli Klas Patriksenin kanssa, kuinka monta naulaa "kuuta" keiturista saataisiin.
— Ei tule enemmän kuin kolme naulaa.
— Tule … viisi … varallakin!