Täsmälleen kello kymmeneltä saapuivat tarkastusmiehet kirkkoherra
Larssenin kanssa, ja toimitus alkoi.
Lukkari Gunnar veisaili niinkuin ennenkin. Ei hän näyttänyt juuri erikoisesti hätäilevän, vaikka olikin edellisenä päivänä särkenyt silmälasinsa ja saanut lainaksi peräti sopimattomat Torppa-Antin äidiltä. Mutta ei hän sittenkään suuresti erehtynyt, veisasi vain kirkkoherran saarnavirren hiukan väärin:
Vaan koska tämä työs on raskas, Herra, omas…
sen sijaan että olisi pitänyt veisata: rakas. Mutta sattuikohan sekään sentään niin vallan vinoon, sillä raskastahan se sielunpaimenen virka oli, kun sitä oikein ajatteli.
Mutta kirkkoherra Larssen ei tuntunut ottavan asiaa kovinkaan raskaasti, koskapa melkein hymyili saarnatuoliin noustessaan. Mutta hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies, tämä Klemet Larssen, entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä. Saipa nähdä, miten hän nyt meni maihin, kun oli itse Tromssan piispa kuulemassa.
Hyvin tuntui menevän. Jo heti johdanto oli varma. 'Jumala on kyllä armollinen ja laupias, mutta mitäs me, suuret syntiset.' Se oli totinen sana niin puolelta kuin toiseltakin. Hohhoo, siihen ei ollut kellään mitään muistuttamista. Kuta etemmäs kirkkoherra saarnassaan ehti, sitä varmemmin hän puhui. Selitti Jumalan armon juuri tarkkaan ja maalasi syntisen ihmisen prikulleen. Sellainen se juuri oli kuin kirkkoherra Larssen selitti: syntisäkki, ei sen enempää eikä vähempää. Kyllä hän, Klemet Larssen, sen tiesi, entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä.
Mutta rakkaus oli sittenkin kaikkein suurin. Oli, herra paratkoon. Jo kahden ihmisen välisessä elämässä tuli sen voima näkyviin. Olivatko rakkaat lappealaiset nähneet sen ihmeitätekeviä ominaisuuksia? Rakkaus kärsi puutteita ja heikkouksia. Rakkaus antoi anteeksi kerta toisensa jälkeen. Rakkaus korjasi ja paransi. Se tuli näkyviin seurakunnan ja papinkin keskinäisissä suhteissa. Pappi antoi seurakunnalleen anteeksi sata denaaria, ja seurakunta papilleen kymmenentuhatta leiviskää.
Seurakuntalaiset katsoivat saarnatuoliin ja katsoivat piispanpenkkiin. Kai Tromssan piispa kuuli, mitä heidän pappinsa sanoi. Parempaa pappia kuin Klemet Larssen he eivät kaivanneet.
Kirkkoherran rouva istui pää rinnalle painuneen ja pyyhki silmiään.
Kuka oli tämä pitsiröyhelöinen, sulkahattuinen nainen hieno silkkileninki yllään — leninki, jossa oli seitsemänkymmentä hakasta, yhtä vaille? Oliko se kirkkoherranrouva vai oliko se taivaan enkeli? Lappealaisista tuntui niin hyvältä ajatella, että se oli taivaan enkeli. Joustavankaareva kaula, joka kannatti surunvoittoiseen asentoon painunutta päätä. Sellainen oli enkelin pää virsikirjan viimeisellä sivulla. Ei sillä tosin ollut sulkahattua eikä pitsiröyhelöä. Mutta mitäs siitä … ne saattoivat sopia myös taivaalliselle olennolle.