Anders Klemm oli pudonnut mereen.
Iloisuus katosi kuin siivellä pyyhkäisten. Siellä pulikoi Anders
Klemm torvineen silmät pullollaan ja ähkien kuin hylje.
Hänet nostettiin veneeseen vettävaluvana ja kurjannäköisenä. Mutta pian muuttui tunnelma taas, kun Larssen komensi:
— Soitto käymään! Klemm puhaltakoon täältä veneestä.
Eikä siinä auttanut mikään. Piispan vastaväitteistä huolimatta piti Klemmin puhaltaa, ja marssi jatkui. Anders Klemm keinutteli itseään soiton tahdissa veden valuessa virtoina hänen kyynärpäistään.
Niin saavuttiin rantaan. Soittokunta asettui piispainherrain eteen ja lähti talkoomarssia puhaltaen astumaan pappilaa kohti, Anders Klemm mukana, vettävaluvana, tukka pörrössä — hänen hattunsa kun oli jäänyt mereen. Mutta siihen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota. Kaikkien katseet seurasivat piispaa, joka pitkänä ja juhlallisena astui notaarin ja asessorin kanssa soittokunnan jäljessä. Vähitellen liittyivät kaikki rannalla olijat mukaan, ja niin noustiin marssin sävelien raikuessa pappilan pihalle.
Mutta siellä vasta juhlallinen näky aukeni lappealaisten silmien eteen. Kirkkoherran rouva oli portailla vastassa yllään hienonhieno silkkileninki ja tukkalaite sellaisena kuin joskus näkee kuvissa. Hän teki niin ylhäisen vaikutuksen, että seurakuntalaisten joukosta kuului ihmetyksen sorinaa. Ja sitten kun hän niiasi … niiasi ja kumarsi yhtä aikaa, niin syvään ja juhlallisesti, että Seeballa — Patriksenin Batseeballa — meni kieli ihan paksuksi suussa pelkästä jännityksestä. Oh, ei ollut kummempaa nähty! Sellainen niiaus, että … oi hyvänen! Mutta sen oli kirkkoherran rouva tehnytkin vain kerran ennen elämässään … silloin, kun hän nuorena tyttönä oli tervehtinyt Ruotsin kuinkaan poikaa Bergenin torilla ja ojentanut hänelle kukkia kaupungin puolesta. Ja nyt toisen kerran … monen monituisen vuoden päästä. Mutta — yhtä kaikki … se meni yhtä loistavasti.
Joku kylänpojista toi Anders Klemmin hatun. Se oli saatu pelastetuksi aivan viime nipukassa. Ja nyt vasta huomasivat ihmiset, että muurariparka oli ihan märkä. Muutamat kylän nuorista miehistä menivät esittämään, että hän lähtisi kuivaamaan itseään kunnantuvalle, joka oli ihan pappilan naapurissa. Anders Klemm suostui siihen, ja nuoret miehet, Finn-Paulsenin Arnold etunenässä, tarttuivat häneen kiinni ja kantoivat hänet riemusaatossa kunnantuvalle. He tunsivat itsensä yht'äkkiä niin kummallisen iloisiksi. Mikä siihen oikein oli syynä, sitä he eivät tienneet. Mutta heitä jokaista oli erikoisesti liikuttanut kirkkoherran rouvan niiaus. Heillä oli jokaiselle mielitiettynsä, puhumattakaan Finn-Paulsenin Arnoldista, joka pappilan pihalla oli koko ajan vilkuttanut silmää Patriksenin Seeballe. Hän se pitikin suurinta ääntä Anders Klemmiä kannettaessa, lauloi ja nauroi, niin että kylä raikui.
Sunnuntai-aamuna oli koko Lappean seurakunta jalkeilla. Jokainen, joka suinkin kynnelle kykeni, halusi päästä kirkkoon. Olihan piispantarkastus Lappeassa siksi harvinainen tapaus, ettei sitä kannattanut lyödä laimin. Ja sitäpaitsi halusi yksi ja toinen ulkokyläläinenkin nähdä kirkkoherran rouvan juhlapuvussa. Oh, hän — tuo Ingegerd Larssen oli niin vaatimaton ihminen, ettei hän komeuttaan näyttänyt juuri koskaan, ei edes suurimpina rippipyhinäkään, vaikka hänellä kyllä tiedettiin olevan paljon ja kauniita pukuja. Vai eikö Lappean seurakunta olisi tiennyt, mitä heidän pappinsa rouva omisti. Oh, hyvänen aika, kyllä vain! Jokainen sisäkkö, joka näiden kymmenen vuoden kuluessa oli pappilassa palvellut, oli siitä kertonut. Ja lappealaiset osasivat sellaiseen kyllä suhtautua oikein. He siis tunsivat sangen tarkkaan senkin puvun, joka kirkkoherran rouvalla oli edellisenä iltana ollut yllään. Tiedettiin sen hakasien lukumäärä ja sen helmalaskoksien laajuus. Oh, hyvänen, eikö olisi tiedetty, kun Patriksenin Seeba oli kerran rouvan ollessa kirkkoherran kanssa pitäjällä kaksi tuntia pitänyt pukua käsivarrellaan ja — hs! koettanutkin — vaikka sitä ei kyllä moni tiennyt. Tunnettiin siis hyvin, minkänäköinen puku oli, vaikka eivät kaikki olleetkaan nähneet kirkkoherranrouvaa siinä. Mutta sanomattakin oli selvää, että komealta hänen piti näyttää, koskapa Patriksenin Seebakin oli ollut kuin mikäkin riikinprinsessa puettuaan sen ylleen. Niin ainakin vakuutti lukkarin Aada, eikä hän valehdellut koskaan. — Ulkokyläläiset odottivat siis jännityksellä jumalanpalveluksen alkua.
Kirkko täyttyi viimeistä penkkiä myöten. Tuskin koskaan oli saarnatuolin kyljessä oleva pyhä Kristofer nähnyt niin paljon väkeä yhdellä kertaa Lappean kirkossa. Siellä oli ihmisiä melkein joka talosta, Niemestäkin, josta ei käyty kirkossa koskaan, talonisäntä kun oli tunnettu juonittelija, joka ei olisi millään halunnut maksaa papinsaatavia vedoten muka siihen, että hän oli maksanut papin joka kerta kun oli tätä tarvinnutkin. Sieltäkin oli nyt tultu. Lappealaisista oli hauskaa nähdä niin paljon väkeä yhtä aikaa koolla. He tekivät sen havainnon, että maailmassa oli vielä kansaa, kun se yhtenä miehenä kokoontui. He nyökyttelivät toisilleen ja puhua sipittivät keskenään.