Lukkarin Karen pysähtyy kummun laelle, jolta näkyvät pienen kirkonkylän talot. Hän tahtoo vielä kerran nähdä ne, ennenkuin jatkaa matkaansa. Hän on itkenyt, itkenyt koko eilisen iltapäivän kirkonmenojen jälkeen, itkenyt yön yhteen menoon. Nyt hän ei enää itke. Hän on vain kalpea, tavattoman kalpea, ja hänen huulensakin ovat ihan verettömät. Kuinka saattoi Finn-Paulsenin Arnold hylätä hänet, joka rakasti niin syvästi ja oli luottanut Arnoldin lupauksiin?
On hyvä, ettei koti enää näy tänne. Sieltä lähtö oli tehnyt kerrassaan pahaa. Ei tiennyt isä, ei äiti, ei Jens-veli eikä Aada-sisko mitään. Pian he saisivat tietää … päivällä … kun hänet löydettäisiin merestä Kermikän huipulla sidottu neilikkaseppele päässä…
Lukkarin Karenilla on enää vain yksi toive: saada istahtaa hetkinen pappilan kuistissa "tyttöjen penkillä", jolla hän rippiluvun aikana oli istunut toisten kylän tyttöjen kanssa Arnoldin istuessa vastapäätä "poikien penkillä". — Siitä tuntuu nyt kuluneen kokonainen iäisyys…
Oi kuinka elämä on toivottoman surullista!
Lukkarin Karen luo vielä viimeisen katseen kylään ja Finn-Paulsenin viirisalkoon. Sitten hän kääntyy. Siinä levittäytyy hänen eteensä pappilan vainio ja meri, auringonpaisteessa kimalteleva Jäämeri.
Pappilan valkoinen päärakennus vainion takana on ihmeen sievä. Oikein sydäntä ahdistaa sitä katsellessa.
Kuka on hän, joka seisoo tässä kummun laella katsellen läikkyvää, juhlallista merta ja pitkää veneriviä sen autiolla rannalla? Hän on viikinkipäällikön tytär, jonka sulho on sodassa kuollut ja joka nyt on itsekin menossa kuolemaan … kukkaseppele päässä. Sellaisen kauniin kertomuksen on lukkarin Karen kerran lukenut muutamasta kansakoulunopettajan kertomuskirjasta. Sillä aikaa kun viikinkipäällikkö Halfdan juhlii voittoa tovereineen, hiipii päällikön tytär, kaunis ja kalpea Hildegard ulos, juoksee merenrantaan ja heittäytyy aaltoihin…
Mutta mitä tapahtuu tuolla … vainion takana olevan pappilan luona, jota ympäröi viheriä nurmikko?
Nurkan takaa pujahtaa esiin valkopukuinen olento, kaulassa kimalteleva kultainen risti. Se hyppää kyykkysillään pitkin seinänvierustaa … iloisena kuin jänis, joka on lähtenyt aamuateriaansa etsimään. Sitä seuraa toinen … kolmas … neljäs … viides … kuudes … kaikki valkeita, tummapäisiä olentoja … hyppien kyykkysillään rakennuksen seinänviertä pitkin. Viheriällä nurmikolla, tummaa kivijalkaa vasten ne näyttävät jättiläisolennoilta, jotka yht'äkkiä ovat nousseet maasta.
Onko se kuningasjänis poikineen, joka on lähtenyt aamuretkelleen … sadun salaperäinen suuri kuningasjänis —?