Ehdotusta kannatettiin yksimielisesti. Klemet Larssen totteli nauraen ja kilisti vieraittensa kanssa.
— Ja osoittaakseni, että tottelen korkea-arvoisaa esimiestäni, menen vielä pitemmälle ja esitän, että heittäisimme päällyshousutkin pois, sillä täällä on totisesti kuuma kuin saunassa.
Tämäkin ehdotus otettiin mielihyvin vastaan, ja yks'kaks' hypähtelivät kaikki alusvaatteisillaan.
Mutta Tromssan piispa ei olisi ollut piispa, jollei hän tässäkin poikamaisuuden pyörteessä olisi pyrkinyt järjestykseen ja kuriin. Hän jätti piispanristin rinnalleen kuin näkyväiseksi merkiksi, että hän aikoi vielä pelastua vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle — pelastua itse ja pelastaa toisetkin.
Oi Tromssan piispa! Sinä et tiennyt, mikä lumous on Lapin kesäyössä. Sinä et tiennyt, että sillä, joka kerran elämässään sai onnen tuntea itsensä iloiseksi kuin pieni viisivuotias poikanen, ei saanut olla ulkonaisia arvomerkkejä.
— Katsokaapa aurinkoa, hyvät herrat, lausui professori Krusenholtz juhlallisena.
Niin … niin, aurinko oli jo pari kolme tuntia sitten heittänyt hunnun kasvoiltaan ja paistoi nyt säteilevän kirkkaana pilvettömältä yötaivaalta. Jäämeri välkehti hopeassa, laineet lauloivat rantaa vasten, ja linnut olivat virittäneet virtensä Lapin ihmeellisen kesäyön ylistykseksi.
Pieni kirkonkylä nukkui vielä. Aurinko paistoi talojen ristikkopuitteisiin ikkunoihin. Se teki aamukierroksensa pihoilla tarkastellen jokaista esinettä. Se näki Anders Klemmin kuivumaan ripustetun hatun halkopinon päällä. Siihen se oli unohtunut lauantai-illasta. Se näki repeytyneen turpeen kirkonkaton räystäällä. Siitä oli pappilan Jussi pudonnut alas piispantarkastuksen aikana. Sen tuuheavillainen turkki pitkine partoineen oli naulattu kuivumaan pappilan tallin seinään.
Totisesti tämä on lumottu maa, tämä on sadun salaperäinen seutu. Täällä ei enää arvostella eikä luokitella ihmisiä heidän yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Täällä ei ole piispoja eikä pappeja, ei professoreita eikä asessoreita. Ne ovat jääneet tuolien selustoille lepäämään takkien ja kauhtanoiden mukana. Täällä on vain ihmisiä, joiden povessa läikehtii ilo, jonka ilmaisutavat tosin eivät sovi tavallisen seuraelämän kaavoihin, mutta niin erinomaisen hyvin tänne, missä aurinko ajelehtii viikkokaudet näkyvissä ja meri laulaa alkuvoimaista lauluaan — tahi suru, syvä, suloisenkarvas suru, jolle luonnonlapset antautuvat rajattomasti, kokonaan ja joka näyttää heille kuoleman yhtä lumoavan kauniina kuin vihkialttarin.
Sillä eikö tuossa käyskele lukkarin Karen sininen juhlaleninki yllään kohden merenrantaa, avojaloin, kukkaseppele päässä. Näyttääkö hän kuolemaan menevältä? Ei, ei ollenkaan. Hän näyttää päinvastoin paimentytöltä, joka on unohtunut seppelettä sitomaan ja nyt saatuaan seppeleen valmiiksi rientää karjansa jälkeen saavuttaakseen sen. Mutta Lappean pikku talot katselevat sangen murheellisina hänen jälkeensä, sillä ne ovat kuulleet hänen jäähyväissanansa: hän on päättänyt hukuttaa itsensä, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt hänet. Eikö Klemmin riihen vinoon vääntynyt oviaukko ole kuin kauhistuneen ihmisen suu, joka tahtoisi huutaa, mutta ei voi. Ja eikö matalaselkäinen, laudankappaleesta veistetty viirisalkokukko Finn-Paulsenin navetan päässä kalahtele hiljaa katsellessaan lukkarin Karenin jälkeen. On kuin sitä puistattaisi vilu: lukkarin Karen on menossa itseään hukuttamaan, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt hänet.