Kirkkoherran ääni soi lempeänä … yhtä lempeänä kuin kerran rippiluvun aikana hänen puhuessaan ihmiselämän liukkaista poluista.
Lukkarin Karen purskahti itkuun.
— Tämäpä merkillistä! tässä täytyi olla jotakin.
Nyt rupesi lukkarin Karen puhumaan. Hän kertoi, mitä varten hän oli liikkeellä, kertoi yöstä Kermikkätunturilla … kertoi neilikkaseppeleestä ja Finn-Paulsenin lupauksista. Ja lopuksi hän vaipui pihanurmikolle polvilleen ja itki katketakseen.
— Kuule, Larssen, sen pojan pitää naida tämä tyttö. Minä määrään sen.
Se oli piispa, joka niin sanoi, ja hänen äänensä soi ankarana.
— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Kaikkien isäsi lukemien saarnojen nimessä minä pidän siitä huolen, lausui kirkkoherra Larssen.
— Nouse nyt ylös, lapsi, kirkkoherra Larssen pitää asiastasi kyllä huolen. — Asessori Ingebritsen saa lähteä tyttöä saattamaan.
Hetken kuluttua tuli asessori Ingebritsen vaatteet yllään ulos.
Lukkarin Karen seurasi häntä.
Kun he olivat hävinneet kummun taa, kääntyi piispa tovereittensa puoleen ja sanoi: