— Niin, hyvät herrat, ei ole paratiisia, missä ei ole käärmettä. Tuo vanha historia pitää paikkansa.
Niinpä kyllä. Siihenpä eivät toisetkaan halunneet jatkaa. Tromssan piispa oli vain tuollaisella pikku nykäisyllä pelastautunut vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle … pelastunut itse ja pelastanut toisetkin.
Pappilan kukko lauloi 'kukkokiekuu!' ja herrat nousivat vakavina päärakennuksen portaita.
Hetken kuluttua nukkui Lappean pappilan itäpää vanhurskaan unta, länsipään noustessa viikon ensimmäistä arkipäivää vastaanottamaan.
Piispanristi
Torppa-Antin Ingvar, Lappean pappilan paimenpoika heräsi. Aurinko paistoi suoraan sänkyyn, jossa Ingvar-poika makasi. Jalkopäässä, ihan Ingvarin sängyssä kiini, oli leipomapöytä. Pöydällä oli möhkäle taikinan jäännöstä viimeisen leipomisen jäljiltä. Se muistutti Ingvarin mielestä Kermikkätunturia.
Kärpänen kiipesi taikinavuorta ylös. Ingvarin sopi niin mukavasti sängystään seurata sen liikkeitä. Ei tarvinnut päätäkään nostaa, saattoi katsoa makuultaan vain. Kärpänen pysähtyi vähän väliä maistelemaan. Nyt se oli tunturin puolivälissä. Ihme ja kumma! Taikinavuoressa oli aivan samanlainen tasainen kohta kuin Kermikkätunturissakin. Kärpänen kuljeskeli edestakaisin tasaista kohtaa pysähtyen vähän väliä maistelemaan. Se oli Jebets, pappilan sonnivasikka. Noin sekin kulki edestakaisin nykäisten ruohonkorren sieltä, toisen täältä. Kärpänen lähti kiipeämään ylemmäs. Nyt se pysähtyi pienen töyryn partaalle tutkien sitä joka puolelta. Ei se ei ollut Jebets, se oli renki Nils. Hänkin kiipesi toisinaan kallionkielekkeelle tasaisen paikan yläpuolelle ja huuteli sieltä: hei! hei! — Kärpänen nousi yhä ylemmäs. Pikku Ingvarin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin. Ei … se ei voinut olla Nilskään. Nils kulki hitaasti … laahustamalla … kömpelösti kuin karhu. Kärpänen taas juoksi. Ei … se ei ollut Nils … se oli pikemminkin poro, suivakka, jonka hän toisinaan oli nähnyt tunturilla juoksentelemassa. — Kärpänen pääsi taikinavuoren huipulle. Se pyöri siinä hetkisen edestakaisin ja pyrähti sitten lentoon. Ingvar seurasi sitä silmillään. Tuolla se lensi auringonpaisteessa … sen siivet kiilsivät kuin merimetsolla. Se olikin merimetso, joka liitelee Jäämeren yllä ohjaten kulkunsa kauas pohjoisessa oleville luodoille…
Ingvar hypähti sängystä kuin ammuttu. Hän oli kuullut ammumista. Jebets-mullikka ynähteli parressaan, ja hän kun oli unohtunut loikomaan vallan.
Ingvar sipaisi housut jalkaansa, sieppasi lakkinsa ja lähti ulos. Pihalla ei liikkunut ketään, ja karjakon kamarin ikkunassakin oli vielä kaihtimet. Klemmin tuvan savutorvesta nousi savu. Ingvar muisti, mistä Klemm oli savutorvensa saanut. Se oli ontto honganrunko, jonka myrsky oli ajanut rantaan viime syksynä. Hän, Ingvar, oli sen löytänyt ja pitänyt sitä lauttanaan … kunnes Klemm oli sen anastanut häneltä savutorvekseen.
Mutta mikäs siellä kiilsi? — Ingvar kipaisi keittiön portaiden eteen. Jestas, sellainen ihmeellinen kapine! — Aivan samannäköinen kuin lautamies Hansenin risti hautuumaalla — sellainen, jossa oli auringonsäteet keskellä, mutta paljon, paljon pienempi — ja erivärinen: — kultainen, niin kiiltävän kultainen — ja sellaisissa somissa ketjuissa — niin — varmaankin kultaisissa.