Hei vain — hän oli piispa, joka paimensi pappeja! Heluna tuolla edellä oli rovasti, joka kerran oli käynyt Lappeassa kirkkoherran vieraana. Se oli ollut suuri, isovatsainen mies, ja äänikin niin römeä kuin Klemmin torvessa.
Niin … niin. Kunpa jaksaisi kerran puhaltaa niin voimakkaasti, että saisi äänen Klemmin torvesta. Hän oli kyllä koettanut, mutta ei saanut vielä. Klemmin Jouni sai jo … mutta hän olikin mikkelistä kahdennellatoista…
Mutta — mitäpä siitä, jollei saanutkaan ääntä Klemmin torvesta. Veisata hän kyllä osasi. Ja piispat … nehän eivät soittaneetkaan torvea, vaan veisasivat.
Pikku Ingvarilla oli omatekoinen virsi. Hän oli sepittänyt sen kerran viime syksynä, kun karja märehti Jerusaleminjängän laidassa. Siinä puhuttiin enkeleistä ja hilloista.
Jerusaleminjängällä enkelit hilloja poimii. Tuokaapa enkelit mullekin Jerusaleminjängältä hilloja ropposella…
Sellainen se oli hänen virtensä. Hän lauloi sitä omatekoisella sävelellä, ja se oli hänen mielestään niin tavattoman kaunis. Ihan sitä veisasi kuin kirkossa:
… hiil-loo-jaa roop-poo-seel-laa.
Se oli melkein samanlainen kuin kirkkoherra Larssenin saarnavirsi, jonka lukkari Gunnar vetäisi niin juhlavasti, että Lindnäsin Mari melkein joka kerta itki sitä kuunnellessaan.
Mutta voi sentään, mikä otus se Jebets oli! Nytkin puski Helunan kanssa ja salpasi toisilta tien.
— Jebets, senkin pässi! Etkö sinä…? Pirkules, aiotko puskea?