Aukaise sinä plikka sinun luhtisi oo-vi…
Mutta ne olivat ryöttiä sellaiset laulut eikä hän ruvennut sellaisia laulamaan, huihai! Eikä se sopinut piispalle… Tromssan piispalle.
Pikku Ingvarilla oli suu täynnä voileipää. Hei vain, täällä istui Tromssan piispa pappeineen Konsestoorissa ja söi. Ja olipa hänellä oikein piispaneväät: kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä sekä leipää … tietysti leipää. Voita ei Liise ollut muistanut mukaan pannakaan. Mutta mitäpä siitä … eivät piispat voita syöneetkään. Se oli heistä liian jokapäiväistä. Piispat söivät kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä … ja leipää ilman voita. Eivätkä he tarvinneet haarukoita eikä lautasia, ei, he olivat paljon kätevämpiä: he söivät hyppysistään ja nuolaisivat taitavasti sillinrasvan sormenpäistään.
Mutta nyt kinkereitä pitämään! Ei saanut koko päivää syöntiin tuhlata. Hei, nyt alkoivat piispankinkerit Kermikkätunturissa ja luetettavia oli kaikkiaan kahdeksan täyttä ja kaksi rippilukuun pyrkivää.
Pikku Ingvar kokosi eväät laukkuunsa ja hyppäsi pystyyn. Kinkerikunta oli huudettava numeroittain. Niin teki kirkkoherra Larssenkin aina. 'Heinätorppa, numero viisi!' 'Oliko ketään Heinätorpasta?' 'Jaa, jaa … Lööres Klaavu, vanha kansimies Tokkimukselta.' 'Monestiko purjehdit tasaajan yli, vanha Lööres?' 'Vai viisikymmentä kertaa…' 'Mutta eiväthän ne nämä kuulu kinkereihin … se kun se meillä vanhoilla merikarhuilla tahtoo aina riipaista…' 'Mitä merkitse tällainen kastaminen?… Niinhän se … niinhän se … suunnilleen … "vanha ihminen" jäi pois, Lööres … katsopa, se "vanha ihminen", joka meissä rikeeraa…' 'Mutta eihän se vanha ole enää nuori … niin, niin.'
Pikku Ingvar kääntyi vanhan, notkoselkäisen lehmän puoleen. Se oli Jakkerkukka, kuusitoista kertaa kantanut, mutta silti miltei paras lypsäjä koko laumassa. Hän ojensi sauvansa Vakkerkukkaa kohti ja jatkoi:
— Minkätähden sinut kristityksi kutsutaan? Eikö Maareta-muori muista? Eipä taida Maareta-muori enää nähdä kirjaa viljoa… Vai huonot ovat lasit … huonotpa näkyvät olevan. Eikö Kriston-Simu enää pidä laseja kaupan?… Luehan nyt sentään jotakin … 'kaikille yhteisesti'… Kas niin … kas niin … meneskenteleehän se vielä. 'Tämä on laki ja profeetat.'
Pikku Ingvar heilautti keppiään kuin vahvistukseksi viimeisille sanoilleen ja kääntyi Jebetsin puoleen:
— Jaha … sinä pyrit rippikouluun. Mikä se olikaan nimi?… Jebets? … vai Jebets … sehän on kaunis nimi. Ja kenen sinä olitkaan poikia?… Jaa, jaa … vai sen poikia … kylläpä isäsi tunsin. Menevätkö ne pikkuprofeetat? Kas niin … annahan luistaa… 'Se Fannia hakkaa Sakaria Malakia'… Onpa se historia päässä. Tulehan syksyllä pappilaan … mutta tuo otsatukka pitää leikata pois.
Hyvinhän ne kinkerit luistivat. Pikku Ingvar oli iloinen. Häntä oikein nauratti: — Jebets oli kuunnellut kuin mikäkin metsäperäläinen, silmät tyhminä päässä. Se oli sellainen jukuripää se Jebets, ettei se ensi kerralla päässyt. Sai käydä yhtä monta vuotta kuin Hattu-Jouni.