Mentiin huimaavaa vauhtia. Pilvet pöllähtivät tien molemmin puolin kuin vakaiset savupatsaat. Virstantolpat ihan vilahtelivat. Hevosella, joka muistutti pappilan Ruskoa, oli siivet selässä. Se hirnui ja laukkasi niin, että Ingvar oli pelosta pyörtyä. Mutta — nyt tultiin kievariin. Kievarin isäntä tuli pihalle vastaan. Hän oli vanha, harmaapartainen mies, yllään samanlainen valkoinen mekko kuin Niilallakin. Hän kumarsi enkelille, ja samassa Ingvar tunsi hänet: se oli Peterin Pekka, joka ennen oli pitänyt kievaria Lappeassa.
Pekkakin tunsi Ingvarin. Hän hymyili ja tuli antamaan kättä.
— Vai täällä se Ingvar matkustaa. Niin, sinustahan on tullutkin piispa, ja nyt on meilläkin kerran piispantarkastus.
Ja Pekka-vaari hymyili niin, että Ingvarin tuli hyvä olla.
— Mikäs se täällä on kievaria pitäessä, kun on tällaiset hevoset… Näillä pääsee, kun näillä on siivet. Ja matkustavaiset ovat kaikki siivoja, niin tavattoman siivoja ja hiljaisia.
Siinä tuli kyydin vaihdos. Patriksenin Niila jäi kievariin, ja
Peterin Pekka lähti itse kuskaamaan enkeliä ja Ingvaria. Nyt ei
Ingvar enää malttanut vaieta. Peterin Pekan läsnäolo rauhoitti häntä
niin erinomaisesti. Hän kääntyi Niilan puoleen ja kysyi:
— Mitenkäs täällä menee, Niila?
Niila hymyili samalla tavalla kuin Pekka-vaarikin ja näytti suurta kultarahaa.
— Tällaisia juomarahoja, sanoi hän vain.
Hei, sitä lähdettiin taas! Peterin Pekka löi hevosta selkään. Sinne jäi kievari ja Patriksenin Niila juomarahoineen. Pekan hevonen oli vielä parempi menemään kuin äskeinen. Se hyppi pilvien läpi sieraimet renkaina ja kiesit heiluivat kuin laiva. Mutta nyt alkoi jyrkkä ylämäki, joka johti niin tavattoman korkealle, että ihan silmiä huikaisi, kun sinne ylös katsoi. Hevonenkin alkoi kulkea käymäjalkaa, ja Peterin Pekka sai aikaa jutteluun: