— Jaa, jaa … vai että sinä, Ingvar, tulit meille piispantarkastusta pitämään. No … täällä ovat nyt kaikki hyviä lukijoita … niin että mikäpäs se siinä… Eihän tänne ruunankummeja huolita … huihai.
Ingvar meni ihan kylmäksi. Hänenkö piti taivaan ihmisiä luettaa? —
Hän kääntyi Pekan puoleen ja kysyi:
— Pitääkö minun Jumalaakin luettaa?
Pekka hymyili omituista taivaallista hymyään:
— Tietysti … vai miten se nyt oikeastaan on? Pekka kääntyi kunnioittavasti enkelin puoleen.
— No ei sitä nyt taida sentään tarvita, vastasi tämä hiukan kärsimättömästi.
Pikku Ingvar katsoi silloin sivulleen ja hän ihan jähmettyi: enkeli, joka istui hänen vieressään, olikin Ruusenkamp.
Pikku Ingvarille tuli tavaton hätä, hän ihan vapisi. Miten oli
Ruusenkamp tänne päässyt? Hän tarkasti vierustoveriaan lähemmin.
Aivan oikein: valkoisen viitan alta näkyi kulunut hännystakki, ja
kaulassa oli nuhraantunut, valkoinen kaulaliina.
Pikku Ingvar ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli varma, että Ruusenkamp oli vetänyt nenästä näitä taivaan esikartanon asukkaita niinkuin ennen maan ihmisiä. Ja nyt hän oli pyrkimässä taivaaseen. Pikku Ingvar oli niin hätääntynyt, että sydän ihan pakkasi pysähtymään. Ei, Ruusenkamp ei pääsisi perille. Hän, pikku Ingvar, kyllä pitäisi siitä huolen. Jos hänen ei onnistuisi vihjaista Peterin Pekalle, kuka hänen kyydittävänsä oikein oli, sanoisi hän sen Jumalalle taivaan portilla. Sanoisi, ihan varmaan sanoisi! Kertoisi, kuinka Ruusenkamp oli petkuttanut kirkkoväärtiltä rahat ja aikonut muka mennä Budapestiin kirkkoviiniä noutamaan, ja kuinka kirkkoväärti oli surrut itsensä harmaaksi, koska köyhän seurakunnan rahat joutuivat veijarin taskuun. Siellä … taivaan portilla joutuisi Ruusenkamp kiinni. Häneltä otettaisiin rahat pois … ja hän, pikku Ingvar, toisi ne tullessaan kirkkoväärtille takaisin…
Tuli vastaan veräjä. Peterin Pekka laskeutui kärryistä mennäkseen veräjää aukaisemaan. Silloin kääntyi Ruusenkamp Ingvarin puoleen ja katsoi tätä hirveän vihaisesti silmiin.