— Oi Abraham, oi Abraham, oi Kellosoittaja! Kuin kerran kaimas muinainen tuo partiarkan arvoinen, sa olet voittaja!
Ja eikö hän sinustakin ollut voittaja?
Oli varmaankin.
Sillä hän oli voittanut itsellensä mielikuvituksen ihanan, aurinkoisen maailman, missä hänen henkensä alati nuorena vaelsi. Se maailma sai hänet unohtamaan köyhyyden ja puutteen, matalan, hataraseinäisen tuvan, missä hänen päivänsä kuluivat, ja raajarikkoisen vaimon, joka ei aina jaksanut hänen henkensä lentoa seurata, vaan torui ja riiteli vastaan. — Mutta eikö tämä kainalosauvojensa varassa hoippuva vaimokin näyttänyt hänestä toisinaan keisarintyttäreltä, joka meni naimisiin Anders Dryn kanssa Jyykeänpohjasta?
Näyttipä kyllä. Sillä kuvittelujensa kirkastamana näytti Abraham
Kellosoittajasta kauniilta kaikki, mitä hän katseli. Niinkuin
Lappean papin elämäkin, joka sentään oli päättynyt kauniisti. Sillä
Anders Dryn häiden jälkeen hän ei kuulemma enää ollut koskaan
tanssinut eikä maistanut pisaraakaan väkeviä juomia.
Mitä merkitsi siis tämän kaiken rinnalla se, että sait sinkiläsi vasta illalla, kun aurinko jo oli kaartanut lännen taivaalle ja paistoi pajan päätyikkunasta sisään? Mitä merkitsi tämän rinnalla, jos saitkin maksaa viisi kruunua — varsinkin, jos olit ensikertalainen?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Sillä pääasiaksi jäi, että Abraham Kellonsoittajalle, Tenomuotkan suntiolle ja sepälle oli muuttunut kaikeksi kaikessa
Satu-Ruijan maa.