Abraham Kellonsoittaja hymyili alasimensa takana kuin voittaja. Sellaiset saappaat hän oli Ruijassa teettänyt ja sillä aikaa, kun tamppi otti halkoja rannassa.
Ne olivat olleetkin oikeat satukengät, sillä paluumatkalla ne olivat johtaneet mitä merkillisimpään seikkailuun, ihan kuin sadussa.
Tiesitkö ennen, että pilvet Lapin taivaalla ovat petollisemmat kuin etelässä? Et, etpä tietenkään. Mutta nyt sait kuulla, miten kävi Peskalas-tunturilla.
Siellä olivat matalalla ajelehtineet pilvet käärineet Abraham Kellonsoittajan helmoihinsa ja tempaisseet maasta koholle kuin profeetta Eliaan muinoin. Hän oli purjehtinut pilvikyydissä yli tunturien niinkuin peikko sadussa. Siellä vilahtelivat vain jängät ja joet hänen allaan. Pilvi oli kohonnut korkeammalle. Abraham Kellonsoittaja oli jo luullut iäksi jättäneensä maaemon ja häntä oli kaduttanut että oli antautunut sellaiseen leikkiin. Olisihan Peskalaksella vielä ollut tilaisuus tarrautua talvitikkoihin kiinni. Mutta nyt … nyt oli myöhäistä katumus. Pilvi oli kuljettanut häntä yhä huimaavampaa vauhtia etelää kohti. Hän oli jo jättänyt sielunsa kaikkivaltiaan Jumalan käsiin ja ajatellut: Ann' mennä sitten Eliaan kyydillä. Kaipahan pää tällekin tulee.' Ja olihan se viimein tullut. Pilvi oli purjehtinut muutaman tunturin yli niin matalalta, että jalat olivat raapineet tunturin lakea. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja saanut jalkansa muutamaan kallionkoloon ja päässyt siten pois. Hei vain! Pilvilaiva oli purjehtinut hänen ylitsensä, ja hän oli saattanut jälleen vapaasti hengittää.
Sinun teki mieli väittää vastaan, mutta et hennonut, osaksi sinkilän, osaksi kertojan itsensä vuoksi. Hänen silmistään hehkui innostuksen tuli, ja sinä sait sen vaikutuksen, että hän uskoi kuvittelunsa. Siksi tyydyit vain kysymään:
— No, kuinkas sitten kävi?
Sittenkö? — Hän oli saapunut Kautokeinoon ja ehtinyt parahiksi Sören Johnsenin pikkupojan ristiäisiin. Siellä hän oli tavannut vanhoja tuttuja ja hänet oli otettu juhlallisesti vastaan. Olihan Johnsen kiitollisuudenvelassa hänelle. Häntä oli kestitty, miten parhaiten oli taittu, ja niin oli Hildyr Olsenin poika saanut nimen.
Mutta ristiäisten jälkeen oli Hildyr-rouva vienyt Abraham Kellonsoittajan eteiseen, ottanut kädestä kiinni ja kiittänyt: 'Oi Abraham-herra! Tämä on kaikki teidän ansioitanne, sillä tepä johdatitte professori Krusenholtzin kaivamaan esille Maasin vanhan kirkon, josta löytyi tuo siunattu kuitti, niin että Sören pääsi Tromssaan. Katsokaapa, minkälaisen karttapallon hän sieltä toi tullessaan.' Ja Hildyr-rouva oli näyttänyt hänelle karttapalloa, joka oli ollut pyöreä kuin valtainen lankakerä ja kiinnitetty mustaan jalustaan. Silloin oli Abraham Kellonsoittaja ymmärtänyt, ettei maa pyörinyt, vaikka nykyajan viisaat niin väittivät. Mitä varten siinä olisi ollut jalusta sitten? — Ei, maa oli kyllä pyöreä, mutta seisoi jalustallansa. Jumala oli sen kerran asettanut avaruuden pohjalle ja siinä se pysyi, jollei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että hän saattoi taivaaseen päässeille lantalaisille näyttää, missä oli Lappea ja Hammerfest.
Eikö hän haastellut näin, tuo merkillinen mies, jolla oli nahkaiset housut ja vyöllä kuikannahkainen tupakkakukkaro? Haastelipa kyllä. Ja lopuksi hän kertoi, kuinka hän Rajatunturilla seisten heitti viimeisen katseen Ruijaan, tuohon maahan, missä oli elänyt nuoruutensa uljaat vuodet. Eikö hän maininnut jotakin Luvatusta maasta? Mainitsipa kyllä. Satu-Ruijan maa — se oli ollut hänen Luvattu maansa, jonne hänen mielensä vieläkin paloi. Sillä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän Rajatunturin laelta oli laskeutunut Tenomuotkan puolelle, ei hän ollut nähnyt Ruijaa muulloin kuin unissaan.
Ja kun hän sunnuntaisin soitteli kelloja Tenomuotkan kirkon tapulissa, tuntui hänestä kuin ne olisivat laulaneet: