Abraham Kellonsoittaja seisoo museota muistuttavassa pajassaan ja takoo. Mitä hän takoo? Sinkilää halkovajasi oveen, sinkilää, jota aamulla pyysit häntä tekemään. Mutta sinä et malttanutkaan olla kyselemättä hänen nuoruutensa ajoista ja sen vuoksi sait kuulla kaiken edelläkerrotun ja koko päivän odottaa sinkilän valmistumista. Mutta aikasi kului ehkä kuitenkin. Et huomannut tuntien vierähtämistä, ennenkuin käsissä olivat Anders Dryn häät ja ilta.
Nyt hän takoo taas, mutta hänen ajatuksensa harhailevat Satu-Ruijan maassa — siellä, missä hän eli nuoruutensa uljaat päivät. Ei hän nykyajan elämästä isosti välitä. Se on hänen mielestään niin köyhä suurista tapahtumista ja kuuluisista miehistä. Eikä hän nykyajalta paljon pyydä. Hän on tyytyväinen kolmenkymmenen markan vuosipalkkaansa, minkä Tenomuotkan seurakunta suntionvirasta maksaa, ja pajaansa, satupajaansa. Mutta hän on onnellinen mies, onnellisin mies maailmassa. Hänellä on vain yksi intohimo: saada kertoa, "muistella", jos vain joku viitsii kuunnella hänen kertomuksiaan. Mutta nykyajan ihmiset ovat hänen mielestään niin omituisia: eivät ne viitsi kuunnella entisten aikain muisteluksia. He pitävät totta satuna ja satua totena. He eivät usko, että Ruijassa kerran muutamana kesäkuun päivänä lumikinokset hautasivat alleen kokonaisen kylän ja että sen lumisateen aiheutti Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus. Ei, sitä he eivät usko. Se on nykyajan ihmisistä satua. Mutta sitävastoin he pitävät totena maan pyörimistä. Herra varjele, johan sen näkee tavallisin silmin, että kohdallaan se seisoo! Taitaisi hullusti käydä tämän maailman viisaiden, jos maa pyörisi. Huihai! Mutta pyöreä se kyllä on … pyöreä kuin pallo. Siitä ei ole epäilemistäkään. Sillä Kapteeni-Mikkokin laukaisi kanuunansa vasta sitten, kun lumitöyry Jæggevarren kaltaalla pääsi juuri parahiksi näkyviin vedenpinnan yläpuolelta. Siihen oli mainio tähdätä, ja se tuli lumituiskuna alas — sellaisena tuiskuna, että Jyykeänniemellä ajeltiin kaksi viikkoa reellä keskellä parasta juhannuskesää.
Sinä olit hänen silmissään merkillinen poikkeus, sillä sinä olit viitsinyt kuunnella. Etkä vieläkään malttanut olla kysymättä:
— Milloinka se tapahtui?
— Sekö? — Se tapahtui Anders Dryn häiden jälkeen. Kapteeni-Mikko, joka Atlantin tuntemattomasta saaresta oli noutanut pöytäjuomat Anders Dryn häihin, teki jälleen lähtöä merelle. Hänen laivansa otti höyryä Jyykeän satamassa. Kaikki oli valmiina lähtöä varten. Hääkansa saatteli kapteenia satamaan, sillä hän oli sellainen leikkisä mies, josta kaikki pitivät. Siinä oli Tromssan piispa, professori Krusenholtz, Jyykeän pappi, Anders Dry rouvineen ja minä sekä paljon muita — ihmisiä satalukuinen joukko. Kapteeni-Mikko hyvästeli jokaista kädestä. Siihen taisi mennä parin tunnin aika. Saipa hän totisesti useampaa kuin yhtä kättä puristaa ja useammin kuin kerran sanoa: 'No terve taas!' ja 'hyvästi sitten!' Mutta Anders Dryn rouvaa, hän suuteli kädelle ja lausui: 'Sulkeudun suosioonne.' Niin juuri hän sanoi. Ja olipa sitä komea katsella, kun hän kumarsi keisarintyttärelle … olipa vainkin. — Sitten nousi Kapteeni-Mikko komentosillalle, nosti vielä kerran hattuaan ja huusi: 'Köysi irti!' Jyykeäläiset heittivät miehissä köyden. Väkijoukko rannalla huusi 'eläköön!' ja Anders Dryn vaimo heilutti pitsireunaista nenäliinaansa, joka auringonvalossa sädehti kuin valaskalan luu. Jo komensi Kapteeni-Mikko koneen käymään. Siipirattaat iskivät veteen vimmatusti, ja Löytöretkeilijän keula kääntyi juhlallisesti vuononsuuta kohti. Silloin minä asetin kämmenet torveksi suun eteen ja huusin: 'Annasta sie vielä pieni jäähyväislaukaus!' Kapteeni-Mikko huusi vastaan: 'Kun tuo lumikinos tuolta sataa myrskynä alas … silloin tiedätte Kapteeni-Mikon lähteneen.' Hän viittasi Jæggevarren kaltaalla riippuvaa lumitöyryä. — No niin — siinä odotettiin sitten kappaleen aikaa, milloin Kapteeni-Mikko ampuisi. Mutta ei kuulunut mitään. Laiva etääntyi etääntymistään, siipien kohina lakkasi kuulumasta. Jo häipyi laivan savukin taivaanrannan taa, ja väkijoukko rupesi nurisemaan. Kukaan ei ollut uskonut Kapteeni-Mikkoa sellaiseksi valehtelijaksi. Käännyttiin jo kotiinpäin ja heitettiin kaipaava silmäys Jæggevarren huipulle, kun yhtäkkiä ilmoja tärisytti valtava pamahdus, joka tuntui tulevan kuin maan alta. Ilmassa kuului humahdus ja sitten — sitten rupesi ryöppyämään lunta kuin parhaassa myrskyssä. Sitä ryöppysi tunnin toisensa jälkeen, ja ennenkuin seuraava aamu oli käsissä, lepäsi Jyykeänniemi lumikinoksiin hautautuneena. Ainoat rakennukset, jotka jäivät näkyviin, olivat kirkko ja Anders Dryn talo. Mutta sieltäkin päästiin ulos vain yläkerran ikkunoiden kautta. Sellaista lumentuloa ei Jyykeässä muistanut kukaan, eivät vanhatkaan miehet. — Ja sitä tulvaa, joka lumisadetta seurasi! Se oli maankauhea! Kaiken vähänkin keveämmän vei vedenpaljous mennessään. — Sinä vuonna eivät pellot antaneet mitään, vaan meri antoi. Pamahduksen vaikutuksesta, joka tuntui meressäkin, ajautui sellainen sillinpaljous maihin, ettei löytynyt paikkaa, mihin ne kaikki olisi pantu. Suuri osa vedettiinkin höysteeksi kylän perunamaille. Se on ainoa vuosi, jolloin jyykeäläiset ovat peltonsa merisillillä höystäneet, ja sen sai aikaan, kuten sanottu, Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus.
Abraham Kellonsoittaja katsoi sinuun loistavin silmin.
— Sellaista ruutia ei ole enää nykyaikana paremmin kuin sellaisia kenkiäkään, jommoiset minä ostin Ruijasta lähtiessäni, hän lisäsi.
Sinä huomasit, ettei sinkilä vieläkään ollut valmis, mutta siitä huolimatta tiedustit, minkälaiset kengät ne olivat olleet.
Minkälaisetko? Sinä sait kuulla ihmeellisen kertomuksen.
Ne olivat olleet maailman ihmeellisimmästä kenkätehtaasta, sellaisesta, jossa valmistuivat saappaat ihan käden käänteessä. Varjelkoon, niin nopeaa työtä ei tehty Amerikassakaan! Menin tehtaaseen, avaraan kuin kirkkoon. Ylt'ympäri kenkiä orsissa kuin riekkoja Anders Dryn makasiinissa. Mutta kiire kun oli, ei joudettu valikoimaan, vaan otettiin mitta ja tehtiin. Suutari istahti lipaspiironkia muistuttavan koneen eteen, jossa oli rivi pieniä "lunkkia". Hän pistäisi kengäksen ensimmäiseen lunkkaan. Kuului "klopahus" ja kas: pohjallinen oli päällisnahassa kiinni! Suutari pistäisi puolivalmiin kengän toiseen lunkkaan. Sama ihmeellinen seuraus: kuului klopahus, äskeistä voimakkaampi, ja puunaulat seisoivat pystyssä kengänpohjassa. Piställettiin kenkä kolmanteen lunkkaan. Kuului hirmuinen klopahus, ja suutari heitti valmiin saappaan lattiaan karjaisten: 'Jos minä vielä pistän sen neljänteen lunkkaan, menee sen tulisen pelmuksi koko kenkä!'