Niila palasi Annin kanssa ja heitti laukun Aslakille. Tämä avasi sen ja rupesi kaivamaan esiin sen sisältöä. Siinä oli kihlakalua jos minkälaista: oli sormuksia, hopeisia ja kultaisia, oli rintariskuja [solkia] ja silkkiliinoja, joukossa hopeakoristeinen, välkkyvä vyökin.
Aslak heitteli niitä morsiamelle syliin. Kainostellen, vähän surumielisenä otti tämä ne vastaan ja puki ylleen.
Maria-emännällä oli kahvi valmiina ja Aslak käski Niilan noutaa viinanassakan ahkiosta.
Nassakka tuotiin ja pian kierteli kirkas paloviina kahvikupeissa ympäri kotaa. Sitä saivat kaikki, miehet ja naiset ja isommat lapsetkin. Annikin maistoi vähän.
— Hei, Oula, terveydeksi vain! kehoitti Aslak ja ryyppäsi. — Tyttäresi annoit, et kysynyt, millaiseen kotaan.
Oula ryyppäsi ja irvisti.
— En kysynyt, sillä tiettyhän on kota. Lie poroja Aslak Rostolla jos minullakin.
Naapurikodan väkikin oli vähitellen kerääntynyt Sarren kotaan. Heitä houkutteli sinne viina ja kihlajaiskestit.
Juotiin kahvit ja pantiin sulhasen tuoma poronliha pataan. Ruuan valmistumista odotellessa maisteltiin tavantakaa viinaa, jonka vaikutukset rupesivat pian tulemaan näkyviin.
Puhe kävi isoäänisemmäksi ja miesten posket punoittivat. Oula Sarre oli jo vahvassa nousuhumalassa, siinä tilassa, jolloin mies on herkkä kehuskelemaan.