— Somalta tuntuu. Aivan nuori, parraton, vasta papinkoulusta päässyt. On käynyt täälläkin pari kertaa. Osaa jo lappiakin koko lailla. Annia on pitänyt oppaanaan, kun on naapurikylissä misuunia ajellut. [Mission = lähetys, tässä: pitäjämatka.]
Aslakin juopuneissa aivoissa välähti äkkiä outo ajatus: pappiko olikin Annin rakastettu? Hän katsahti Anniin, joka oli karahtanut punaiseksi korviaan myöten. Veri tulvehti hänen pyöreillä poskillaan, niin että olisi luullut sen pisaroina tippuvan. Hänen huulillaan pyöri jo kirous, mutta hän tukahdutti sen ja kulautti kuppinsa pohjaan.
Hän tunsi voimakasta halua kehua jotakin vastapainoksi mielensä katkeruudelle. Ja kun papista oli puhe, muisti hän äkkiä Tenomuotkan pastorin.
— Vai hyvä on teillä? Mutta vielä parempi on meillä! Totisesti! Se poika kun saarnaa, niin siinä on hengen voima! Ei kestä kirkonkatossa Mattilan Iiskon vesimaali, vaan alas tippuu… suurina lohkareina!
— Onpa se saarnamies.
— On totisesti. Sillä on sanat ja vertaukset. Ei siinä ole rietas-äijän hyvä porstuaankaan tulla, silloin kuin se mies on pöntössä. — Ja mikäpäs on saarnatessa, kun on mies kristitty kiireestä kantapäähän.
Aslak ryyppäsi ja hänen hikiset kasvonsa hohtivat punaisina.
— Eivät meinanneet tenomuotkalaiset alussa uskoa, että jo kerran saivat kristityn papin. Mutta kun minä sanoin ukoille, että senhän surutonkin näkee, niin jopa ovat ruvenneet uskomaan. Kaulasta tervehtelevät niinkuin ei mitään.
— Ka se. Niin on kuulunut tännekin, että kristitty se mies…
Puhe sai toisen suunnan. Miehet olivat jo vahvasti juopuneet eikä silloin ollut keskusteluaineista puutetta.