Puhuttiin poronmerkeistä ja merkkien tuntemisesta. Aslak Rosto kehui Tenomuotkan opettajaa erinomaiseksi merkintuntijaksi, vaikka tämä olikin lantalainen ja "alhaalta" tullut. Ensi alussa kun hän oli Tenomuotkaan muuttanut, olivat he Aslakin kanssa sunnuntait läpeensä leikelleet paperista poronmerkkejä, niin että kamarin lattia oli ollut tulvillaan paperinroskaa. Siinä olivat menneet aviisit ja koulun rouvan "myösterit", mutta poronmerkkejä oli vaan tullut ja komeita. Siitä oli opettaja kehittynyt sellaiseksi merkintuntijaksi, että lappalaiselle vertoja veti.
Aslak otti pitkän kulauksen ja heitti kahvikupin menemään.
— Mutta sen minä sanon, että jos minä olisin Venäjän keisari, niin kansakoulut minä sittenkin panisin noin!
Hän räjähti juopuneen nauruun ja teki käsillään rajun liikkeen, kuin olisi heittänyt jonkun nurin.
— No mutta mihin panisit opettajan, väärtisi? kysyi Sarre.
— Minä tekisin hänestä sinatöörin, hah, hah!
Koko kota oli yhtenä naurun kikatuksena.
— Kylläpä taitaisi ylpeys nousta päähäsi, jos Venäjän keisariksi pääsisit, yhtyi pakinaan Niila-renki. — Jos me vanhan Pietin kanssa jutaisimme Pietariin ja tulisimme sinua katsomaan, et taitaisi enää muistaakaan, että olemme kerran yksissä poron rapamahoja puhkoneet.
— Minäkö? innostui Aslak kuin tosissaan. — Minäkö? Älä puhu, Niila! Sata ruplaa löisin kouraan kummallekin ja sanoisin, että menkää pojat kaupunkia katsomaan!
— Vai sata ruplaa, heh, heh! nauroi vanha Pieti.