— Tuoss' on, Pieti! Juo! komensi Aslak ja tarjosi vanhukselle täyteisen kupin. — Nyt vietetään Aslak Roston kihlajaisia!
— Na, na, älähän niin tyrkkää… kaatuu maahan…
— Ann' kaatua! Kyllä täällä on… ja ahkiossa lisää!
— Vai kansakoulut sinä nurin panisit, yhtyi puheeseen naapurikodan vanha, koukkunenäinen isäntä, joka tähän saakka oli vaieten ryypiskellyt ja kuunnellut toisten turinaa. — Älä sano! Siellä oppii lappalaisenkin sikiö laskemaan ja silloin ei saakaan Ruijan kauppias enää pettää, niinkuin on meitä pettänyt ja meidän isiämme.
— Nuu, kyllä ne ovat pettäneet, baergalak, kirosi Oula Sarre ja sylkäisi.
— Niin ovat ja pettäisivät edelleenkin, jollei tämä uusi pappi olisi ruvennut lappalaisia auttamaan. Mutta nyt eivät kauppiaat enää uskalla, kun pappi kulkee ympäri kauppakartanoita, polvistelee jokaisen kuorman ääressä, punnitsee ja laskee, ettei vain pääsisi ruijalainen juksauttamaan. Kauppias kiroaa ja manaa, mutta minkäs tekee. Pappia se ei peloita.
— Jo vain. Ennen eivät kauppiaat ruvenneet millekään, ennenkuin olivat juottaneet hullun lappalaisen sikahumalaan. Sitten vasta punnittiin ja punnittiin — väärin. Ja lappalainen sai olla tyytyväinen siihen, mitä sattui kulloinkin saamaan.
— Petti, koranus, minuakin kerran ruijalainen, kertoi Aslak. — Viisi kruunua vähemmän antoi, kuin olisin ollut saapa. Mutta minä menin kauppiaan puotiin ja olin kovana. Vaadin viisikruunuseni takaisin… vängällä. Eikä auttanut äijän muu kuin antaa. Mutta niin suuttui herja, että hyppäsi myymäpöytänsä yli, karsi niskaan ja potki minut ovesta ulos.
— Mutta sain minä kerran kostaa koranukselle.
— No miten?