— Niin vain. Ja sitten otetaan huonoista runsuista kymmenet, kahdettoista pennit kilolta, huomautti Aslak Rosto.
— Ainoa, joka ei ottanut kohtuutonta, oli pappi. Ei pyytänytkään kuin seitsemän penniä.
Heemin vaimo, jonka kahvipannu juuri rupesi kuohumaan, riensi sitä auttamaan ja tokaisi:
— Oli sitä siinäkin…
Aslak sylkäisi pitkän syljen.
— Älä sano, Lainion pappi peri kymmenen juuri samanlaisista. Mutta se onkin itara kuin pahus. Toista on tämä meidän, kristitty mies.
Heemin vaimo oli nostanut kahvipannun tulelta ja selvitti parhaillaan pannun nokkaa. Hänen suupielensä vetäytyi ivalliseen juomuun.
— Mistä se Aslak on sen papin kristillisyyden päähänsä saanut? Sitä sanoit jo heti, kun tämä nykyinen tuli. Ensin panivat kaikki vastaan: No ei, vaikka mikä!… Mutta nyt myöntävät kaikki, että Aslak on ollut oikeassa. Kristittyhän se… mikä, ettei olisi. Rauna-muori yksinään inttää vielä vastaan, mutta hän onkin itsepäinen kuin trolli.
Pöydän reunalla oli rivi kahvikuppeja ja Heemin vaimo kaasi ne täyteen. Aslakilla oli suuri ruijalainen kuppi ja emäntä täytti sen reunojaan myöten.
— So, miehet! Siinäpä olisi.