Olisipa Aslak tiennyt…! Niila tunsi poskiensa kuumenevan. Olisipa
Aslak aavistanut…! Ei olisi niin rauhassa lojunut penkillään…
Joku ajoi rakennuksen päitse. Lumi sohahti ahkion alla ja koparan kapse eteni, kunnes se häipyi hiljaisuuteen. Äkkiä kajahti koiranhaukunta jossakin etempänä, kunnes sekin lakkasi.
Niila veti lakin korvilleen ja oikaisi pitkäkseen Mutta uni ei tahtonut tulla. Hän ajatteli käyntiään nimismiehen luona. Oliko hän tehnyt oikein vai väärin?
Herättäjäkello takoi seinällä. Sen tahti oli terävä ja tasainen. Niilan täytyi pakostakin kuunnella sen tikutusta. Ja omituisinta oli, että kellon nakutus puki hänen ajatuksensa sanoiksi… "Rakkari! rakkari! rakkari!" pani se nyt. Kuka oli rakkari? Hänkö vai Aslak Rosto?… "Sinä juur'! sinä juur'!" pani kello. Niilasta se oli ilkeää. Hän kuunteli korvat hörössä. "Voititko? voititko? voititko?" Tuntui kuin olisi kello vain tahtonut ilkkua hänelle. Hän tarkkasi edelleen sen yksitoikkoista nakutusta. "Rakkari! rakkari! rakkari!" alkoi se jälleen.
Kesti sitä kuunnella. Niila työnsi leukansa peskinkauluksen sisään ja ummisti päättävästi silmänsä.
XV.
Seuraavana päivänä oli kirkonkylä hereillä tavallista aikaisemmin. Oli pykällyspäivän aamu.
Kurun Heemin pihalla laittelivat lappalaiset ahkioitaan kuntoon, raappien ja koputellen irti pohjaan jäätynyttä lunta. Porot oli noudettu metsästä ja seisoivat rakennuksen päässä jäkäläkannossa. Oli aivan pimeä, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin aurinko pysyi piilossa vuorokaudet läpeensä.
Aslak Rosto pyörähdytti ahkionsa kohdalleen, sujautti peskipuukon tuppeen ja pani tupakaksi. Hän silmäsi järven toiselle puolen, mistä tuikki yksinäinen tuli. Siellä asui metsänvartija Matti Riesto, palkisen poroisäntä.
— Eikö lähdetä? kysyi joku pihalla häärivistä.