Ulkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten astelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.
Tenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi: Rauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen ominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori luki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt. Niinkuin äskenkin. "Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?" Se tiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan, nuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin haudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti vaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen selittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja tietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se ei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan sanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin tiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta, astuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat poronsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak Rosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me ikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka, kirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'
Aslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä ajatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin kainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang vastaan hänen lahjansa.
Nimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän huomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä riippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää tuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä on sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan…
Aslak kompuroi pimeän eteisen läpi ja astui rohkeasti sisään.
— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja, mutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.
Nimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi silmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli tuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä erikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei ottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne olivat pehmeät ja vähän uinailevat.
— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonka
Aslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? —
Eipä erityisiä… siinähän menee.
Aslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin viereensä lattialle.
Syntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin katsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.