Pastori ryhtyi kehittämään tätä ajatusta. Kun ihminen vaeltaa synnissä, kokoaa hän vähitellen tuomion pilviä päälleen. Ne synnit, joita hän tietensä harjoittaa, paaduttavat kerta toisensa perästä hänen omaatuntoaan. Hän menestyy aluksi syntitiellään; tuntuu siltä kuin ei jumalallista vanhurskautta löytyisikään. Synti toistaan törkeämpi seuraa, mutta yhä vaan viipyy jumalallinen kosto. Tämä kiihoittaa ihmistä yhä rohkeampaan ja häikäilemättömämpään synnin harjoittamiseen. Päivä tulee, toinen menee, mutta jumalallista rangaistusta ei vaan kuulu. Yhä kasvaa ihmisen paatumus. Synti paantaa [paantaa = kerros kerrokselta jäädyttää] omantunnon kuin kaltioinen [lähteinen] jänkä talvisen ajotien. Ihminen on nyt tullut sille asteelle, jolloin Pyhän Hengen nuhteilla ei ole hänessä enää sijaa. Synnin mitta täyttyy täyttymistään eikä ihminen sitä huomaa. Hänen on mahdoton uskoa, että synti voisi häntä kaataa. Mutta koston päivä lähenee. Se nousee uhkaavana kuin mustanharmaa lumipilvi aution tunturiselän yli, jolla yksinäinen kulkija ajaa. Jo kohoaa koivumorosto [koivua kasvava harjun selkä] tunturin liepeellä. Synnin mitta on kohta täysi. Vielä yksi pisara ja — se vuotaa yli. Silloin on jumalallisen vanhurskauden hetki lyönyt: ihmistä on kohdannut Herran kosto.
Pastori silmäsi seurakuntaansa. Aivan hänen edessään istui lappalaisvaimo imettäen noin kolmivuotiasta pojantenavaa. Pikku mies makasi äitinsä sylissä, pieni lapinlakki päässä ja imeskeli toisella suupielellään paljosta käsittelystä likaantunutta rintaa, katsoen veitikkamaisen näköisenä pappia saarnatuoliin. Pikkuinen untukasniekka jalka oli riipuksissa äidin polvella ja heilui aikamiehen tahdissa. Oikea käsi leikitteli pienellä luupääpuukolla, joka riippui napeilla koristetussa peskivyössä, sillä aikaa kuin vasen piteli kiinni mieluisasta ruokalähteestä. Oli kuin olisi pikku mieskin käsittänyt sen asian vakavuuden, josta pappi puhui, sillä hän heitti irti rinnasta ja nousi istumaan äitinsä sylissä, maiskutellen suutaan ja töllistellen pyöreillä silmillään pappia. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen piiloittaakseen tuhraantuneen rintansa ja nosti myös silmänsä pappiin. Hän käsitti varsin hyvin, ketä pappi tarkoitti.
Rauna-muori istui Nikke-pojan kanssa vanhalla paikallaan kamiinin vieressä. Hän, vanha ihminen, rakasti lämmintä ja kamiinin vieressä oli hyvä olla. Rauna-muorin kasvot säteilivät sisäisestä liikutuksesta: kerrankin oli papin puheessa terää. Hän nyykäytteli hyväksyvästi päätään.
Lehterillä istuivat "Roston valtakunnan alamaiset". Hekin käsittivät, ketä pappi tarkoitti ja senvuoksi kuohahteli heidän sisunsa. Vai aikoi pappi ruveta Aslakkia "lastamaan", Aslakkia, jonka nimismies-vietävä oli syyttömästi vanginnut. He katselivat tuimina pappia, joka hetkisen vaiti oltuaan jatkoi:
— Meillä on rakkaassa kylässämme surullinen tapaus vereksenä todistuksena siitä, mihin synnillä leikitteleminen johtaa. Yksi tämän seurakunnan huomatuimpia miehiä on langennut suureen syntiin, varkauteen, ja nyt odottaa häntä senvuoksi niin hyvin Jumalan kuin esivallankin tuomio.
"Roston valtakunnan alamaiset" tyyntyivät. Papin puhehan oli paremmin surkuttelevaa kuin tuomitsevaa laatua. Olihan hän maininnut jotakin "seurakunnan huomatuimmasta miehestä". Äskeinen katkeruus haihtui pois ja kyynel kohosi yhden ja toisen silmään.
Saarna loppui vakavalla kehoituksella "laittamaan pelvolla ja vapistuksella, että me autuaiksi tulisimme" ja silloin painuivat "Roston valtakunnan alamaistenkin" päät penkkiin ja tukahdutettuja nyyhkytyksiä kuului pitkin lehteriä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin pastori saarnasi kirkossa, istui Aslak Rosto poliisin pirtissä kädet ja jalat raudoissa. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja kasvoja vääristi katkeruuden hymy.
Näinkö oli hänen todellakin käynyt? Hän, Aslak Rosto, Tenomuotkan kuningas ja tunturien vapaa eläjä, vankina poliisin pirtissä, saman poliisin, joka joka talvi lainasi häneltä pailakoita [opettamaton poro] vetojuhdikseen. Ja vaivaisen nulpon taposta! Olisi edes rikos suurempi, niin menettelisi se vielä. Istuisipa hän edes vangittuna poroparttian taposta, olisi se paremmin miehen arvon mukaista, mutta — vaivaisen nulpon… niinkuin mikäkin renkipoika, joka vasta on tökerösti nylkenyt ensimäisen varastamansa vasikan.