Hänen mielensä katkeroittui. Oliko olemassa mitään jumalallista oikeutta? Eikö olisi ollut paljon oikeudenmukaisempaa, että hän olisi joutunut kiinni silloin, kun hän tappoi — Kummajärven Salkon? Totisesti! Eikö nyt todellakin tuntunut siltä, kuin olisi jumalallinen oikeuskin alentunut häntä pilkkaamaan sallimalla hänen tällaisesta syystä kiinni joutua? Mitä sanovat lappalaiset? 'Aslak Rosto vangittuna — poronulpon taposta!'
Aslak silmäsi takkaan, jossa tuli hiljakseen riutui. Ja omituista: yhtä rintaa sammuvan liesivalkean kanssa rupesi hänen kiukkunsa sulamaan. Lieska leimahti vielä kerran ja sammua tupsahti äkkiä. Niin kävi hänen katkeruutensakin.
Hän koetti tyynesti ajatella elämänsä kulkua. Todellakin! Se oli ollut ihmeellistä kohtalon kanssa leikkimistä. Taikka enemmän: se oli ollut kohtalon uhmaamista. Hän oli poikavuosina ajatellut, että rikosta seuraa auttamattomasti Jumalan kosto ja rangaistus. Niin oli pappikin rippikoulussa opettanut ja hän oli uskonut papin sanan kirjaimellisesti. Mutta kun hän rippikoulusta päästyään oli tehnyt ensimäisen suuremman varkauden eikä ollut minkäänlaista Jumalan kostoa tullut, — vaikka hän oli sitä odottanut pelossa ja tuskassa, — oli tämä usko vähitellen ruvennut horjumaan. Ja yhä enemmän sitä olivat horjuttaneet tavan takaa uudistuneet poron varkaudet, joista ei ollut milloinkaan seurauksia kuulunut. Lopuksi oli hän tullut sellaiseen vakaumukseen, että ainoa "Jumalan kosto", joka ihmistä saattoi kohdata, oli rikoksen ilmitulo ja siitä johtuva esivallan rangaistus. Mutta viisas mieshän saattoi järjestää asiansa niin, ettei koskaan tarvinnut ilmituloa pelätä. "Jumalan rangaistus" nimismiehen ja poliisin hahmossa oli vain tyhmiä varten. Se oli heidän kohtalonsa. Mutta päisevä mies saattoi hyvin käydä paininlyöntiin "kohtalonsa" kanssa ja olla varma, että kohtalo oli tyhmä kuin staalo [peikko] saduissa.
Tosin oli hän ajatellut, ettei ollut hyvä ruveta suuremmassa määrässä kohtaloansa uhmaamaan. Siinä saattoi yhtä hyvin vetää lyhemmänkin korren. Mutta sekin ajatus oli osoittautunut paikkansa pitämättömäksi.
Hän oli tehnyt murhan, rikoksista suurimman, riistänyt ihmiseltä hengen. Silloin oli hän omastakin mielestään antautunut ylen vaaralliseen kamppailuun kohtalon kanssa. Mutta siinäkin oli kohtalo vetänyt lyhemmän korren: hän oli kulkenut vapaana miehenä. Juttua olivat tutkineet nimismiehet ja poliisit, kahdenkin valtakunnan nimismiehet, mutta pimentoon oli se jäänyt. Niin hyvin hän oli onnistunut jälkensä peittämään. Jos milloinkaan, niin Salkon murhan jälkeen hän oli odottanut "synnin mitan" täyttymistä, — odottanut kauhu sydämessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Asia oli hautautunut hiljaisuuteen. Ainoa tuntuva seuraus tuosta yöllisestä retkestä oli ollut alituisena seuralaisena kulkeva paha omatunto, joka toisinaan oli vienyt yöunenkin ja kuin ahdistavana painajaisena ajanut häntä varkaudesta toiseen.
Mutta kuka olisi aavistanut, että juuri silloin, kun hän rikkaana ja mahtavana oli valmistautunut omaa kotia perustamaan, oli siihen saakka tappiolle joutunut kohtalokin varustautunut hänelle koston iskua antamaan. Silloin, kun hän kosiomatkalla oli tappanut Salkko Hukan nulpon, oli kohtalo katsellut päältä ja nauranut pahaenteisesti. Sillä muuta hän ei saattanut uskoa, kuin että se oli ollut kohtalo, joka oli sokaissut hänen silmänsä siihen määrään, ettei hän ollut tullut kätkeneeksi taljaa, johon varovaisuustoimenpiteeseen hän muuten aina säännöllisesti oli ryhtynyt. Se oli kohtalo, joka oli pitänyt huolta siitä, että taljan korvat olivat jääneet näkyviin ja tulleet tunnetuiksi Sarren kodalla. Ja lopuksi: se oli kohtalo, joka oli saanut hänet perääntymään Niila Skummille annetusta lupauksesta ja siten tehnyt vihamiehen vanhasta, uskollisesta apulaisesta. Hän oli joutunut tappiolle painissa kohtalonsa kanssa — ja vetänyt lopultakin lyhemmän korren. Kohtalo oli kostanut. Ja nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, rupesi se hänelle vähitellen selkenemään: hän oli uhmannut Jumalaa luullessaan uhmaavansa omaa kohtaloaan.
Aslak Rosto nojasi päätään seinää vasten ja hänen mieltään velloi kumman outo suru. Niin oli käynyt kuin käynytkin toteen hänen kerrallinen unensa synnin mitan täyttymisestä. "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Se oli nyt toteutunut. Nyt oli viimeinenkin hillankukka muuttunut verenkarvaiseksi. Mitä on Anni sanova? Muutaman kuukauden hän vasta oli ehtinyt olla naimisissa. Ei hän ollut aavistanut hääpäivänään, että näin lyhyeen loppuisi hänen onnensa. Olihan tosin Kurun Heemin vaimo kertonut puheliaaseen tapaansa, että vähää ennen kuin he Annin kanssa olivat tulleet pappilaan vihille, oli papin pikku poika lyönyt toisesta vihkimäjakkarasta jalan poikki. Pappi oli sen heti sitonut ja hyvin se oli kestänyt vihkimäajan. Ei ollut hän tiennyt polvistuvansa jakkaralle, jonka jalka oli poikki. Ehkä se oli merkinnyt jotakin. Kuka tiesi?…
Aslak kuuli, että joku tuli viereiseen huoneeseen. Hän teroitti kuuloaan.
— Ei ole pappi vielä sellaista saarnaa pitänyt. Ja ne sanovat vielä, ettei hän olisi kristitty! kuuli Aslak poliisin emännän puhuvan.
— Vai niin. Mitä tuo puhui? — Synnin mitasta ja sen täyttymisestä… ja mainitsi vähän Aslakistakin.